Joulukalenterin 12. luukku

Tiesittekö, että pystykorva kuuluu maailman vanhimpiin koiriin? Se on pysynyt alkukantaisena, eikä sitä ole jalostettu! Siinä on teille teksti luettavaksi. Tiedätkö toista koiraa, joka olisi säilynyt näin alkuperäisenä näin pitkään?

Joulukuun 12. päivä

Hiljaisena suljin häkin oven Aavan jäljessä. Katsoin hetken pennun ruokailua, mutta hyvästelin sen sitten ja lähdin kohti isovanhempieni kotia kohti. Koko eilisillan olin vain maannut huoneeni lattialla miettimässä Saagaa. Aava oli riehunut vinkulelunsa kanssa sängylläni, mutta en ollut välittänyt siitä ennen kuin äiti tuli valittamaan kauheasta metelistä. Matkani kesti kaksinkertaisen ajan laahustaessani eteenpäin. Hymyilin harjoittelemaani tekohymyä vastaan tuleville ihmisille ja sain vastaukseksi lämpimän hymyn. Viimein saavuin isovanhempieni talon eteen. Se talo toi valtavasti lapsuusmuistoja mieleen. Olin viettänyt siellä paljon aikaa nuorempana, kun vanhempani olivat olleet aina töissä. Koputin oveen ja avasin oven.

”Moi!” huikkasin eteiseen ja suljin oven perässäni. Otin kengät jalastani ja sain mummiltani lämpimän halin. Halasin häntä tiukasti takaisin ja irrotin sitten käteni.

”Ihanaa, että tulit. Saat tulla maistamaan jouluun ensimmäisiä joulutorttuja! Tehdään kuumaan kaakaotakin”, mummi sanoi innoissaan. Aloin hymyilemään, mummi oli jokaisen päiväni pelastaja. Nyökkäsin ja seurasin häntä keittiöön.

Istuimme olohuoneessa hipihiljaa, joululauluja kuunnellen. Mummini kutoi villasukkia ja minä selvitin ja kerin sotkuisia lankakeriä. Nostin jalkani sohvan reunalle ja nojauduin taaksepäin. Pyöräytin langanpään viimeisen kerran lankakerän ympäri ja heitin kerän koriin. Aloin pyörittää joista lankaa sormeni ympärille.

”Mitenkäs koulussa menee?” mummini kysyi ja katsoi kutomaansa villasukkaa lasiensa alta.

”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja aloin huomaamattani keriä lankaa nopeammin. Silmäkulmastani huomasin mummin lopettavan kutomisen ja katsovan minua.

”Mikä on?” hän kysyi huolestuneena. Lopetin kerimisen ja tuijotin vain varpaitani. Mummi toisti kysymyksen ja nappasi minut kainaloonsa.

”Saaga suuttui minulle”, sanoin ahdistuneena. Mummi tiukansa otettaan: ”Mitä tapahtui?”

”Puhun kuulemma aivan liikaa Aavasta”, selitin ja lisäsin vielä loppuun kuiskaten: ”hän sanoi, että Aava ei kuitenkaan jää meille”.

”Voi Tinja pieni! Oletko varma, että kaikki johtuu ainoastaan Aavasta? Jos Saagalla oli huono päivä?” mummi sanoi. Käänsin katseeni nähdäkseni isoäitini ilmeen. Se oli lempeä ja rauhoittava.

”En usko, että se johtui vain huonosta päivästä. Muutoin Saaga olisi tullut pyytämään anteeksi”, selitin. Mummi hymyili varovasti ja sanoi: ”Jospa kysyisit Saagalta mikä hänellä oli”.

”Kysyinkin. Hän sanoi vain, että puhun liikaa Aavasta”, vastasin ja painoin pääni alas harmistuneena.

”Entä, jos Saaga ei sanonutkaan oikeaa syytä?” Mummini kysyi ja sai minut mietteliääksi. Niin, entä jos? Saaga kuitenkin piti Aavasta aivan valtavasti!

”Mikä Saagalla sitte oli?” mietin hämmästyneenä. Mummi kohautti pienesti olkiaan ja kehotti kysymään.

”Jos Saaga nyt edes puhuu minulle...” sanoin hiljaa. Mummi kuitenkin kuuli sen ja vastasi lohduttavasti: ”Kyllä hän puhuu, tehän olette erottomattomat! Olette kuin toisenne puuttumattomat siskot”. Aloin väkisinkin hymyilemään, niinhän se olikin.