Aluksi mietin, onko minulla metsästyksestä ollenkaan mielipidettä. Olin pitkään sitä mieltä ettei minulla ole koko harrastuksesta minkäänlaista mielipidettä. Joulun jälkeen mielipiteeni on alkanut muovautua ja vahvistua. Pikkuveljeni aikoo suorittaa metsästäjätutkinnon ja saada metsästyskortin. Hän sai joululahjaksi mm.
riistavisa-lautapelin. Tarkoitukseni ei ollut pelata sitä ollenkaan, mutta hupsista. Lähes joka ilta lomalla sitä tuli pelattua ja edistystäkin näkyy. Erotan eläimiä toisistaan ja osaan vastata moneen kysymykseen oikein.
En varmaankaan itse tule koskaan hankkimaan metsästyskorttia. Eihän ikinä voi olla varma, mutta nyt se ainakin tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta. Vaikka itse en metsästyskorttia hankkisikaan, se ei tarkoita etteikö minä kiinnostaisi. Metsästys on hieno laji ja jokainen päivä metsällä on erilainen. Joskus metsästyspäivä voi tuottaa pettymyksen, joskus onnistumisen tunteen. Joskus saa olla ylpeä koirastaa, toisinaan taas päivän päätteeksi tulee torut. Metsältä tullaan joko hyvällä tai huonolla fiiliksellä tai saaliin kanssa tai ilman. Meillä metsältä tullaan lähes aina ilman saalista, saalis ei ole se minkä takia metsään lähdetään. Tai se ei ainakaan ole ainut syy. Sinne mennään päästämään koira irti ja toivotaan, että se löytää jotain. Jos löytää, seistään aseen kanssa passissa ja voidaan kenties yrittää ampua, jos saalis on oikeaa lajia. Kauriita meillä tuskin siedetään, sen verran isää ärsyttää, kun Raju nappaa kauriin ajoon.
Metsästys on muutakin kuin ampumista. Aina, kun itse olen ollut isäni kanssa metsässä, sytytämme nuotion ja istumme sen ääressä. Muutoin autossa tai seisoimme hipihiljaa kylmässä. Tuliko mieleen, että millainen mielipide tästä on jäänyt takaraivooni? Vastaus on, että hyvä. Siihen tottuu ja lopulta se alkaa olemaan kivaa. Nuotiolla keksii aina jotain tekemistä.
Ollessamme pikkuveljeni kanssa nuorempia ja meillä oli jänistä ajava koira, istuimme todella usein nuotiolla. Makkaroiden jälkeen alkoi olla hieman tylsää, puhuakaan ei saanut, sen olen jo todella nuorena oppinut. Nuotiolla oli hyvä hiillos ja vieressä litteä kivi. Siispä sieniä kärventämään. Tämä oli jonkin aikaa puuhaa mitä teimme joka kerta nuotiolla. Välillä lensivät kivet nopeasti metsään, kun piti lähteä pelastamaan koira pikitieltä tai ajaa seuraavaan paikkaan koiran siirtyessä toiseen metsään.
Omasta mielestäni metsästyksen jännittävämpiä tai ehkä vähän kuumottaviakin hetkiä on, kun koira alkaa lähestyä pikitietä. Siinä tulee kiire lähteä koiraa vastaan, ettei se jää auton alle. Muistan kerran, kun edesmennyt ajokoiramme Ralli juoksi keskellä pikitietä ja rekka tuli sen takana. Onneksi rekkaa ajava henkilö oli fiksu ja hidasti, niin että isä sai huikattua koiran tien sivuun. Raju ei ole pikiteillä juoksennellut, mutta viimeksi tänä syksynä olemme isän kanssa juosseet tien reunaa, jotta koira ei tulisi tielle. Yleensä se tulee, mutta joka kerta Raju on saatu otettua kiinni. Pelkästään jännittäviä ja mielenkiintoisia hetkiä ovat ne, kun näkee näkee koiran ja sen edellä pomppivan eläimen. Ja jos olemme niin lähellä, että on oltava hiljaa.
Kyllä, minulla on metsästyksestä myönteinen kuva enkä todellakaan vastaan ole. Miksi pitäisi olla vastaan? Onhan siitä paljon hyötyä, kunhan on järkevä metsästäjä.
Te joilla on negatiivinen kuva metsästyksestä, kertokaa miksi? Nyt saa tulla kommentoimaan anona ja haukkumaan vaikka koko harrastus lyttyyn. Tai sitten omia kokemuksia ja mielipiteitä.
