keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuoden viimeiset kuulumiset

Vuosi 2015 lähenee loppuaan. Kaikkea on tähänkin vuoteen mahtunut. Jos postaus tiivistetystä vuodesta 2015 on jäänyt lukematta, niin käykäähän katsomassa se. Postauksen oli tarkoitus tulla hieman myöhemmin, mutta sainkin sen normaalia aiemmin valmiiksi, enkä malttanut olla julkaisematta.

Tämän vuoden viimeiset kuulumiset. Ei oikein tiedä mistä aloittaisi, kun asiaa tuntuu olevan vaikka kuinka paljon. Aloitetaan vaikka 23. päivästä. Kävimme tuona päivänä pellolla Helyn kanssa ja koira pääsi hetkeksi irti. Aikansa se käytti ahkeraan haisteluun sen sijaan, että olisi juoksennellut pitkin poikin. Lopussa sitä oli jo niin haastava saada kiinni, että hermot meinasivat mennä.









Sunnuntaina kävimme vähän eri maisemissa lenkkeilemässä, mutta kuvia sieltä ei ole. Ainoastaan videopätkä instagramissa. Oli mukavaa vaihtaa hetkeksi aikaa vähän lenkkipaikkaa, kun nämä lähimmät lenkit on kierretty on satoja kertoja. Helykin sai haistella uusia hajuja.

Pakkanenkin saapui, mutta lumi jäi matkan varrelle. Pakkanen on itseasiassa oikein mukava juttu. Tiet ovat kovia ja niitä pitkin on helpompi kulkea. Pellotkaan eivät ole enää kauheaa rapavelliä. Lunta vielä kaipaillaan. Sen verran täältä löytyy, että vähän kenkien alla narskuu. Hiihtokelejä odotellessa! Ainoa miinukset näissä pakkasissa on koirien vesikuppien jäätyminen. Tullut useampaan kertaan kannettua sankoja edestakaisin. Onneksi kupeista on kuitenkin helppo kipata jää maahan. Rajulle sen voi jättää häkkiin, kun koira sen sieltä nakertaa parempiin suihin.

Löysin myös yhden videon joka on aikoja sitten jo kuvatta, Helykin on kesäkarvassa, mutta video oli niin huvittava, että jaan sen teillekin. Ottakaa siis huomioon, että molempien koirien ruuan seassa on vettä. (Video huonolaatuinen)



Tälläinen sekametelisoppa tällä kertaa. Vielä tärkeä muistutus rakettien ampujille. Rakettien ampumiseen on aika, joka kestää kahdeksan tuntia. Meidänkin koiramme pelkäävät raketteja ja kahdeksan tuntia pelkäämistä on valtavan paljon. Siinä ajassa ehtii paukutella kaikki raketit ilmaan oikein hyvin.


Palaillaan taas ensi vuonna!

maanantai 28. joulukuuta 2015

Kerrataan vuosi 2015

Heips!
Postaus sisältää paljon asiaa tältä vuodelta. Yritän saada kaiken järkevään ja siistiin järjestykseen, jotta tekstiä olisi mukava ja helppo lukea.

Vaikka blogi on ollut vasta joitakin kuukausia pystyssä, ajattelin silti kertoa vuoden tapahtumia. Asiat eivät kauhean hyvin ole päähän jääneet, joten vanhaa blogia apua käyttäen kirjoitan tämän postauksen. Joitakin juttuja jää varmasti pois.


Tammikuussa satoi viimein lumi maahan. Sitä tulikin lopulta niin paljon, että pääsimme Helyn kanssa hangen päälle hiihtämään. Kelit olivat todella liukkaat, lumen tullessa heti vesisateiden jälkeen, hangen takia Raju ei kuitenkaan päässyt metsään. Tammikuussa tuli myös parisen kertaa kirottua Helyn juoksut, jotka alkoivat heti vuoden alussa, mutta loppuivat sitten tammikuun lopulla. Myös uudet valjaat kotiutuivat talouteemme pitkän pohdinnan jälkeen.


Heti helmikuun alussa minulla oli kauhea kaipuu kesään. Siitä, kun yli päästiin, niin luminen helmikuu oli omistettu lähes kokonaan hiihdolle ja kuvaamiselle. Helmikuun lopussa, hiihtolomalla, olin perheen kanssa lomalla Levillä. Koiria hoiti paappani.


Maaliskuussa palasimme Leviltä ja kotona odotti lumeton maa. Maaliskuu oli kuitenkin muuten erittäin ihana kuukausi, aurinko paistoi ja motivaatio koiran kanssa oli korkealla. Hypimme Helyn kanssa esteitä ja harjailin koiria normaalia aktiivisemmin. Myös auringonpimennystä tuli seurailtua. Kuvailin paljon metsässä.


Huhtikuussa Hely pääsi monta kertaa irti. Saimme nauttia taas aurinkoisista säistä. Tiet olivat kuitenkin todella rapaisia ja lenkiltä tuli monesti neljä rapaista tassua ja kaksi jalkaa. Huhtikuussa tein suursiivouksen Helyn häkille ja perustin blogille instagram-tilin.


Toukokuun aloitimme vappukuvilla ja jatkoimme ahkeralla lenkkeilyllä. Koitimme isän kanssa ottaa yhteiskuvia Helystä ja Rajusta. Teimme myös vuoden ensimmäisen pyörälenkin. Raju oli mukana toiselle pyörälenkillämme elämänsä toista kertaa ja hyvin meni! 14. toukokuuta Hely täytti seitsemän. Kävimme myös Pohjois-Suomen erämessuilla pyörähtämässä ja aloimme ottaa ensimmäisiä kesäkuvia. Toukokuun lopussa alkoikin sitten kesäloma.


Kesäkuu oli hyvin erilainen kuukausi. Hely tappoi pikkulinnun, häkkien päälle kaatunut puu säikäytti koirat ja lenkitin sukulaisteni koiria viikon ajan. Hely koki myös elämänsä järkytyksen, kun pesin sen. Bongasin myös ensimmäisen punkin, joka kuitenkin jäi viimeiseksi.


Heinäkuussa innokas mustikoiden mussuttaja pääsi taas työhönsä. Mustikoita löytyi joka nurkan takaa ja koiran pystyi helposti jättämään lähempään mustikkapuskaan. Helteet saapuivat pariksi päiväksi ja koirilta oli silloin jaksaminen ihan nollassa. Ne vain makoilivat varjossa ja joivat vettä. Raju pääsi helteiden jälkeen taas pyöräilemään ja minä tein paljon kukkaseppeleitä koiran kaulaan. Ennen ripariani hypimme esteitä, mutta sitten koira jäi viikoksi äitini lenkitettäväksi.


Elokuu alkoi rippijuhlillani. Sain vanhemiltani rippilahjaksi uuden objektiivin ja siitä innostuneena seikkailimme pitkin peltoja ja Hely sai juosta vapaana. Elokuussa laitoin sitten Tassuttelua-blogin kiinni, avasin uuden blogin ja muokkasin ig-tiliä. Kirjoitin postauksen suomenpystykorvien vähenemisestä. Elokuussa Raju kävi eläinlääkärillä tikattavana, metsässä kun sattuu ja tapahtuu!


Syyskuussa hermoilin irtokoiria ja stressasin koulua. Piristystä toi hienot ilmat ja ammunta, josta innostuin aivan tajuttomasti. Rajulla meni myös hyvin, kun sille ammuttiin kettu. Syyskuun postauksissa oli paljon yhteiskuvia minusta ja Helystä. Yritin myös tiputella jotain positiivista postauksiin vaikka huono kuukausi olikin meneillään. Mietin ihmisen ja koiran ystävyyttä ja kävin isän ja Humun kanssa metsällä. Se jäi Humun viimeiseksi metsäreissuksi, onnistuneeksi sellaiseksi.


Lokakuussa stressini jatkui kokeiden vuoksi. Olin myös metsällä isän ja Rajun kanssa. Se metsäreissu meni ihan penkin alle, kun Raju alkoi ajaa kaurista. Muutenkin siitä taisi alkaa Rajun pieni alamäki vähän joka suuntaan. Humu jouduttiin sitten lopettamaan myös, päivää ennen lähtöä Rukalle. Haikein tunnelmin lähdimme matkaan taas. Pääsitte meidän kanssamme ihastelemaan auringonlaskua ja sumuisia päiviä. Kirjoitin koirien vesitilanteesta talvisin ja sytytin pyhäinpäivän kynttilän rakkaille.


Marraskuussa olin aktiivinen blogissa ja minusta tuntui, että haluan kertoa teille todella paljon asioita ja mielipiteitäni. Minulla oli paljon postausideoita. Kirjoitin postauksen heijastimien tärkeydestä, koirakuumeesta, pyysin linkkaamaan blogejanne, tein kysymyspostauksen ja aloitin videosarjan (Osat 1, 2, 3). Raju täytti marraskuun lopussa kolme. Marraskuun alku oli huonoa kuvausaikaa, mutta sitten tuli joksikin aikaa lunta maahan ja Hely pääsi metsään juoksemaan. Nautimme molemmat lumesta ihan täysillä.


Joulukuussa blogi täyttyi joulukalenterin luukuilla ja muilla joulujutuilla. Lunta ei ollut, mutta blogi pysyi silti talvisena. Raju ontui jalkaansa, mutta säästyimme eläinlääkäriltä, kun tassu parantui sitten parissa päivässä särkylääkkeillä. Hely pääsi jouluna irti pellolle, se vietti aikaa sisällä ja kävimme erilaisissa maisemissa lenkillä. Koirat saivat jouluna herkkuja ja rauhoittuivat nekin joulun viettoon. Joulun jälkeen Raju pääsi taas metsään, mutta jälleen kerran kauris tarttui matkaan ja isältä tuli torut. Ehkä ensi vuonna se kauris jäisi metsään ja sen sijaan se kettu hyppisi edellä.

torstai 24. joulukuuta 2015

Etelä-Pohjanmaalta jouluterveiset!


Hieman harmaammat jouluterveiset Rajultakin!




Tässä vielä lupaamani video päivästämme. Joitakin juttuja jäi kuvaamatta, mutta eihän se haittaa. Päällisin puolin kaikki mitä pystyin kuvaamaan. Suurin osa päivästä meni tv:tä katsoessa.




Joulukalenteri 24. luukku

Viimeiseen luukkuun kokeilin viimein tehdä tämän valkoinen youtube palkin. Käytin aikaani itse laulun valitsemiseen, koska suosikkeja on aivan liikaa! Lopulta päädyin tuohon, toivottavasti pidälle tästäkin luukusta. :)




Viimeinen osa tarinaa! Kertokaa rehellisesti mielipiteenne kommentteihin. Oliko tarinassa jotain negatiivista? Omasta mielestäni ei ihan nappiin mennyt ja aionkin varmasti vielä näin jälkeenpäin korjailla tarinaa ainakin omiin tiedostoihini.

Tänään tulee vielä toinenkin postaus aika myöhään illalla. Toivomanne my day nimittäin. Vai olisiko sittenkin meidän päivä? :)

Joulukuun 24. päivä
 Tänään on päivä, jota kaikki odottavat. Tämä päivä on vuoden kohokohta, jouluaatto! Pirteänä juoksin alakertaan, vaivautumatta edes vaihtamaan yöpukuani pois. Hypähdin olohuoneen sohvalle ja klikkasin tv:n auki. Vaikkakin viisitoista olin, joulupukin kuumaalinjaa ei voita mikään! Olin jopa nelivuotiaana soittanut sinne ja laulanut joulupuu on rakennettu. Irvistäen selasin kanavia siihen asti, kunnes TV2 osui kohdalle. Siellähän se pukki jo puhua pälätti kovaa vauhtia.
”Huomenta!” äiti hihkaisi istahtaessaan viereeni.
”Huomenta”, mumisin keskittyen tv:n katseluun. En viitsinyt olla vihainen jouluaattona. Vaikka oma jouluni olisi ilottomampi, tiesin vanhempieni rakastavan joulua. En halunnut pilata teidän iloisia mieliään.

Lumi heilui maahan hiljalleen, peittäen alleen vanhan lumen. Uusi valkoinen kerros oli kuin puhtaus, lumi puhdisti joulun ja mahdolliset synkät mielet. Potkin lumet alas ulko-ovemme edestä ja laskeuduin varovasti liukkaat portaat alas.
”Tulkaa jo!” huikkasin juuri ennen kuin ovi paiskautui kiinni. Vaikea joojoo kuului oven läpi. Virnistäen kävelin automme luo ja hypähdin takapenkille. Laskin hopeana kiiltelevän lahjapussin viereeni penkille ja kiinnitin turvavyöni. Isä istahti kuskin paikalla ja äiti hänen viereensä. Auton lähtettyä käyntiin, ajoimme parin kilometrin päähän Saagan luokse. Vanhempani jäivät autoon odottamaan, kun menin koputtamaan ystäväni ovelle. Säikähdin, kun kiljuva Saaga avasi oven ja kapsahti kaulaani. Nauraen toivotin hänelle hyvää joulua ja ojensin lahjapussin. Sain häneltä suuren paketin saatesanoin: ”Avaat sen sitten vasta illalla!” Hämmästyneenä hymyillen hölkkäsin autoon.

”Väsyttää!” valitin sohvannurkasta, katsellen lahjapaketteja kuusen alla.
”Joko avataan lahjat?” kysyin ärtyneenä. Äiti vain vinkkasi silmäänsä ja ojensi minulle kimblen. Ähkäisten myönnyin ja nousin kunnolla istumaan. Isä liittyi seuraamme innoissaan. Joulu oli käytännössä ainoa päivä vuodesta, kun vietimme koko päivän yhdessä. Muulloin kaikilla oli omat tekemisensä. Liikuttelin pelinappuloitani keskittyen peliin. En edes huomannut vanhempieni vilkuilevan toisiaan salaperäisinä. Yhtäkkiä, kesken pelin ovelta kuului koputus. Nostin toista kulmaani hämmästyneenä.
”Minä avaan”, isä sanoi ja nousi seisomaan. Katselin isää, hänen kävellessään ovelle. En erottanut eteisestä kuuluvia ääniä, näin vain kyynelverhoni takaa neljä tassua, jotka viilettivät minua kohti täyttä vauhtia.
”Näenkö unta?” kysyin hiljaa. Äiti hymyili ja vastasi kieltävästi. Kyynelien valuessa poskillani aloi nauraa, Aavan hypätessä syliini. Silitin sen pehmeää turkkia iloisena. Aava nuoli kasvojani innoissaan ja sai minut nauramaan entistä kovempaa. Ihmiset olohuonen oviaukossa tulivat olohuoneen puolelle. Aavan rauhoituttua, pyyhkäisin kyyneleet silmistäni.
”Hyvää joulua!” Aavan kasvattaja Maria toivotti hymyillen. Nousin ylös sohvalta, päästämättä Aavaa sylistäni ja riensin halaamaan Mariaa.
”Tämä on paras antamani joululahja”, Maria sanoi minua rutistaessaan.
”Aava on paras saamani joululahja!” sanoin iloisesti nauraen. Onnelliset kyyneleet valuivat silmistäni koko loppuillan, tämä oli elämäni paras joulu! Siitäkin huolimatta, että Aava piti minut virkeänä juostessani pihalla vähän väliä. Vanhempani näyttivät tyytyväisiltä ja se teki minut vielä iloisemmaksi.


Vaikka kaikki oli tuntunut kaatuvan päälle, lopulta kaikki oli järjestynyt. Katsoin leveästi hymyillen pientä paperinpalaa kädessäni. ”Joulupukki taisi kuulla toiveesi!” Tiesin tasan tarkkaan keneltä se pieni lappu oli. Tiesin myös, kuka oli tänä vuonna toiminut joulupukkija ja jäjestänyt kaiken. Ehkä se selviää teillekin joskus. Vilkasin vielä kerran tuhisevaa koiranpentua. Kuinka onnellinen voi yksi ihminen olla? Pienet asiat, ja vähän suureammatkin, tekivät tästä joulusta täydellisen.
”Hyvää joulua kaikille!” kuiskasin tuijottaessani tummalle tähtitaivaalle, juuri nähdessäni tähdenlennon. Se oli minun toiveeni, hyvä joulu kaikille.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Aatonaaton tonttukuulumiset

Tänä vuonna olemme joutuneet hieman soveltamaan tonttukuvien suhteen. Ongelmiksi ovat muodostuneet lumettomuus ja Hely. Lumi on suomalaisen joulun tärkeimpiä asioita ja sitä ei ole ollut! Eikä näytäkään siltä, että lunta vielä täksi jouluksi sataisi. Räntää tosin tänään on tullut, mutta huomiseksi se sulaa...

Toinen onkin tuo Hely ja tonttulakki yhdistelmä, josta olen monet kerrat valittanut. Tyydyin nyt tähän kohtalooni ja keksi aivan uuden idean jouluisten kuvien suhteen. Esittelen teille nyt jouluisen havukranssimme, jonka tein tänään. Tarkoitus oli ottaa joulukuvat kranssi koiran kaulassa. Pikaiset kuvat kävimmekin eilen ottamassa, mutta ISO oli aivan liian suuri. Unohdin sen maanantain tähtikuvien vuoksi ja kyllä myöhemmin koneelta kuvia katsellessani harmitti! Saatte nähdä aatonaaton kunniaksi pari kuvaa nyt ja huomenna sitten loput! :)


Tänään otan viralliset joulukuvamme, sillä pihalla on lunta! Okei räntää, mutta valkoista sekin ja hoitaa hommansa. Tarkoitus olisi tuon kranssin kanssa kuvat ottaa, sillä se on paljon parempi ratkaisu meille ja on vieläpä jouluinenkin. Harkitsen vielä laitanko tonttulakki kuvia ollenkaan.

Joulukalenterin 23. luukku


Joulukuu on vuodesta sitä aikaa, kun aika tuntuu lentävän eteenpäin kovaa vauhtia. Ainakin se siltä tuntuu, kun joulua odottaa kuin kuuta nousevaa. Tämä vuosi ei poikkea millään muista vuosista. Näin aatonaattona siihen herää ja huomaa, että hei, toiseksi viimeinen luukku! Tarina vetelee viimeisiään, miten käy Aavan? Entä millainen joulu Tinjalla on? Katsomaan sitä sitten huomenna :)

Joulukuun 23. päivä
"Harmi, kun se Aava-neiti lähti. Se vaikutti oikein mukavalta koiralta”, paappa sanoi murhaallisena. Nyökkäsin vain, vaikka mielini olisi tehnyt virnistää huvittuneena. Paappani ei ollut kertaakaan nähnyt koko koiraa, mutta oli silti hyvin kiintynyt siihen. Tai sitten hän vain näytteli myötätuntoista erittäin hyvin.
”Mitä, onko Aava lähtenyt? Mihin? Ja miksi ihmeessä?” Mummi huudahti ihmeissään, myötätuntoinen pilke silmissään.
”Pieniä ongelmia tuli matkaan”, isä sanoi tekohymy kasvoillaan. Mummi kurtisti kulmiaan ja kysyi minkälaisia ongelmia. Isä yskäisi kuin saadakseen lisää aikaa miettiä.
”Tottelevaisuusongelmia”, hän sanoi sitten ja lappasi lisää täytekakkua suuhunsa.
”Tekosyitä”, mummi murahti itsekseen ja vinkkasi minulle silmää. Hymyilin leveästi hiusteni takaa, katse pöydässä. Mummi oli aina minun puolellani.


Olimme tulleet isovanhempieni luokse aatonaatoksi kahville. Heti ulko-oven avauduttua, ihana tuoksu oli leijaillut nenääni. Isovanhempieni oli aina mukava tulla. Ihan koska halusikaan tulla, otettiin sinut ilolla vastaan. Eikä jokakertaiset herkutkaan pahitteeksi olleet, päinvastoin! Jouluna varsinkin tulin tänne mielelläni. Koko talo oli koristeltu kauniiksi ja kotoisaksi, täällä oli hyvä rauhoittua.
”Joko odotat pukkia innolla”, paappa kysyi silmäänsä iskien. Irvistäen vastasin myöntävästi.
”Pukki voisi tuoda minulle Aavan”, sanoin haikeana. Yritin parhaani mukaan unohtaa Aavan ja puhua jostain muusta, koska ketään ei huvittanut kuunnella juttujani Aavasta. Se ei vain millään onnistunut.
”Ehkäpä joulupukki kuuli toiveesi. Tai juuri toivoessani taivaalla oli tähdenlento”, paappa naurahti.
”Eihän toiveet toteudu, jos sen sanoo ääneen”, nauroin haroin hiukseni pompulalle. Paappa ei enää nauranut, virnisti vain: ”Ehkä tämä oli poikkeus.” Hah, tuskimpa vain. Ei toiveeni ollut kyllä ikinä toteutuneet vaikka olin nähnyt monia tähdenlentoja ja onkinut jouluisin manteleita puuroista. Toivelistallani oli kymmenen vuotiaana ollut hevonen, en ikinä saanut sitä. Tai kaksitoista vuotiaana en päässyt maailmanympärysmatkalle. Minkäs teet, kun on epäonninen. En jaksanut uskoa, että haaveeni enää toteutuisivat. Olin jo monesti saanut todeta pettyväni aina, kun haaveeni kävi toteen.


Vanhempani juttelivat mummini ja paappani kanssa. He olivat syventyneet johonkin keskusteluun eivätkä huomanneet, kun livahdin nopeasti yläkertaan. Hipsin portaat varovasti ylös ja väistelin narisevia portaita. Hiljaa työnsin narisevaa ovea auki ja irvistin, kun ovi narahti. Lopulta pääsin oven toiselle puolelle ja hypähtelin kaapin luo. Etsin katseellani valokuva-albumia, jonka tiesin löytyvän kaapista. Lopulta löysin sen ja nappasin käteeni. Halusin nähdä kuvia Hustista, isovanhempieni koirasta. Selasin albumia hiljalleen ja tarkastelin vanhoja, epätarkkoja kuvia. Osasta kohtaa ne olivat palaneet puhki. Jotkin kuvat olivat aikanaan kastuneet, sillä ne olivat vaalentuneet ja hieman käpristyneet. Eräässä kuvassa Huti istui revityn sohvan päällä, sen ilme kertoi syyllisen. Nauraen mietin, miten hyvin kuvassa näkyi sen hetken tunnetiloja ja koiran sotkut. Miten isovanhemmilleni oli tullut mieleen ottaa kuva, vaikka koira oli pahanteossa? Vanhemapani olisivat jo huutaneet täyttä kurkkua ja koira olisi ollut häkissä seuraavan viikon ajan.
”Tinja! Lähdetään kotiin!” äiti huikkasi alakerrasta. Huudahdin vastauksen ja laitoin albumin nopeasti kaappiin.



Illalla kotona päätin ottaa albumin kuvan puheeksi.
”Äiti, isä. Näin mummin ja paapan luona yhden kuvan heidän vanhasta koirastaan”, sanoin hiljaa sohvan nurkasta. Vanhempani käänsivät päänsä katsoakseen minua. He jäivät katsomaan minua odottavasti hymyillen.
”Siinä kuvassa Huti istui keskellä rikottua sohvaa...” aloitin ja jäin katsoman hämmentyneenä, kun isä jatkoi lauseen loppuun minun puolestani.
”Syyllisen näköisenä”, isä sanoi nauraen ja jatkoi: ”Muistan Hutin. Se oli oikein veikeä koira, joskaan se ei kauheasti minusta pitänyt”.
”Miksei?” äiti kysyi mielenkiintoa äänessään.
”No, molemmat olimme joskus pentuja. Pojilla on rajut leikit”, isä irvisti. Me äidin kanssa aloimme nauramaan. Hetken kuluttua isä kysyi mikä minun asiani oli ollut. Pienen hetken harkitsin etten kertoisi, mutta avasin sitten suuni: ”Aloin miettiä, että isovanhemmillani on riittänyt huumorintajua, kun ovat ottaneet kuvankin. Toisin kun teillä...” sanoin ja mutisin hiljaa viimeisen lauseen.
”No, no. Huti oli mainio koira heille. Ihan kuin koira olisi tarkoitettu juuri siihen taloon”, isä sanoi haikeutta äänessään. Huokaisin syvään, tämä keskustelu ei mennyt siihen, mihin sen halusin johtavan. Luovutin ja siirsin huomioni Televisioon.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 22. luukku


Joulukuun 22. päivä
Kaksi yötä jouluun. Istuin olohuoneen sohvalla, katsellen talomme takana aukenevaa metsää. Tuo oli ollut Aavan mielestä kiva paikka, vaikka se olikin ensimmäiselä kerralla eksynyt sinne.
”Nyt olisi aika koristella kuusi”, isä totesi pirteänä oviaukosta. Hätkähtäen käännyin katsomaan isää ja suurta kuusta hänen vieressään. Se oli haettu metsästä jokin aika sitten Aavan kanssa. Sen valitsemiseen oli mennyt paljon aikaa, sillä olimme väitelleet isän kanssa siitä millainen oli täydellinen kuusi. Masentuneena käännyin takaisin ikkunaan päin. Kuulin isän huokaisevan hiljaa.
”Etkö halua koristella kuusta? Sehän on suosikki puuhasi jouluisin”, isä maanitteli pystyttäen samalla kuusta olohuoneen nurkkaan. Epäröiden vilkuilin sivusilmällä joulukuusta.
”Koristeet ovat tuossa laatikossa, jos muutat mielesi”, isä sanoi ja lähti hyräillen huoneesta. Toisessa huoneessa kuulin television avautuvan. Keittiössä äiti lauloi joululaulujen tahtiin leipoen pipareita. Talomme oli täynnä jouluntaikaa: jouluruokien tuoksuja, joululauluja, kuusi, valoja ja iloisia mieliä. Ei tämä joulu poikennut mitenkään edellisjoulusta. Tämä joulu olisi voinut olla erilainen, sata kertaa iloisempi ja hauskempi. Aavaa ei kuitenkaan enää ollut, isä oli vienyt sen takaisin kasvattajalleen.

Ripustin punaisen, hileistä kiiltelevän pallon kuusen oksalle. Katsoin sitä pienesti hymyillen. Laitoin toisen pallon viereiselle oksalle ja sitten kolmannen, neljännen ja viidennen. Keittiöstä tulvi iloinen joulumusiikki ja aloin hyräilemään sen tahtiin. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt... Nousin seisomaan jakkaran päälle ja kurottauduin asettelemaan tähden kuusen päähän. Lopuksi hypähdin pois tuolilta ja peruutin pari metriä.
”Ai yhtä kaunis!” sanoin hiljaa itsekseni hymyillen. Istuin sohvan reunalle katselemaan aikaansaannostani iloisena.
”Hieno kuten viime vuonnakin!” äiti kehui ovensuusta ystävällisenä. Hymyni hyytyi ja jäin tuijottamaan kuusta ilmeettömänä. Äiti käveli viereeni ja halasi minua.
”Oletko surullinen Aavan lähdöstä?” äiti kysyi. Kehtasikin kysyä, totta kai olin! Nyökkäsin ja vetäydyin äidin käden alta.
”Sehän on vain koira”, äiti hämmästeli.
”Olenko minäkin vain tytär?” kysyin kylmästi. Miten pystyi ajattelemaan koirastani noin. Että se on vain koira.
”Et tietenkään. Ehkä Aava olikin sinulle tärkeä”, äiti sanoi hiljaa mietteliäs ilme kasvoillaan. Ärtynyt ilme kasvoillani nousin ylös ja lähdin kävelemään pois huoneesta. Äiti tarttui käteeni pysäyttäen minut.
”Et lähde mihinkään. Haluan jutella”, äiti sanoi päättäväisenä. Peruutin takaisin istumaan äidin viereen ja jäin odottamaan.
”Miksi Aava on sinulle tärkeä?” äiti kysyi tutkaillen ilmeitäni.
”Pitäisikö siihen olla jokin syy? Se nyt vain on niin tärkeä”, sanoin ärtyneenä. Aina kaikelle piti olla jokin syy. Inhosin syitä.
”Ei kai sitten”, äiti mumisi hiljaa. Silmiäni pyöräyttäen valuin puolimakaavaan asentoon sohvalle.
”Ei sinun kanssasi voi edes jutella”, äiti huokaisi ja lähti huoneesta. Haukotellen pudottauduin lattialle ja hyppäsin sieltä hetken kuluttua seisaallani. Mitä ihmettä sitä oikein tekisi?

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 21. luukku



Koko ajan jouluaatto lähestyy! Nyt voin jo varmasti luvata teille jouluaaton my dayn. Yritän saada sen jopa samanpäivän aikana blogiin.

Onko muilla kuin minulla joulufiilis vähän hukassa? Ehkä pari jouluelokuvaa auttaa tähän ongelmaani!

Joulukuun 21. päivä
Niiskuttaen seurasin huoneeni ikkunasta, kun isä lähti hakemaan Aavaa häkistä. Isäni katosi nurkan taakse, eikä kestänyt kauaakaan, kun Aava juoksi nurkan takaa etuovelle.
”Sehän on oppinut jotain”, pärskähdin itkuisena. Itkusta huolimatta pieni naurahdus karkasi huuliltani. Kuulin sisälle asti isän karjaisevan koiranpennun nimen. Näin Aavan ponkaisevan portailta alas ja viilettävän takaisin nurkan taakse. Pian se tuli kuitenkin takaisin. Isän kanssa. Isä kantoi sen auton takapenkille ja laittoi oven kiinni. Silmäni kostuivat uudelleen ja maisema pihalla alkoi näyttää utuiselta. En edes aikonut pyyhkäistä kyyneleitä silmiltäni vaan annoin itkun tulla. Ei sitä voinut estääkään. Viimeinen kuva Aavasta oli isän sylissä. Utuisesti näin vielä isän nousevan autoonsa ja ajavan pois pihasta.
”Minä yritin, ihan tosissani yritin. Ja epäonnistuin”, pärskin itkien. Ei mennyt ihan niinkuin piti. Olin kuvitellut vanhempieni pitävän koiran kaikesta huolimatta. Eilinen oli tullut iskuna vasten kasvoja.
”Hei hei ihana Aava”, kuiskasin vielä ja siirryin ikkunalta sängylleni. Voisin vaikka laskea uudelleen ne kattoon käytettyjän naulojen lukumäärän. Eihän minun tarvinnut enää vielä koiraakaan pihalle, kuurata mattoja, imuroida tai tarpoa lumihangessa.


”Yksi, kaksi, kolme”, laskin hitaasti, ”kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi...” Hätkähdin kuullessani jonkun tulevan sisään. Hiljenin, mutta jatkoin laskuja hiljaa mielessäni. Kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän... Äiti rykäisi. Jatkoin laskujani. Kaksikymmentäkahdeksan...
”Tinja”, äiti sanoi ja tuli viereeni sängylle makaamaan. Kaksikymmentäyhdeksän, kolmekymmentä...
”Mitä teet?” äiti kysyi minua tarkkaillen. Kolmekymmentäyksi. Äiti huokaisi ja katsoi minua vaativasti.
”Kuule Tinja”, äiti aloitti ja odotti hetken vastaustani, mutta kun sitä ei kuulunut, hän jatkoi: ”Meillä kaikilla oli hieno kuukausi. Aava toi paljon iloa tänne. Ja no, sitä harmia myös... Joka tapauksessa tämä joulukuu on ollut aivan uskomattoman upea!” Ahaa. Mielessäni mietin, miksi vanhempani sitten päättivät luopua Aavasta. Jatkoin laskuani, kolmekymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme...

”Tinja hei, ihan oikeasti. Älä ole lapsellinen”, äiti sanoi kättäni puristaen. Silmiäni pyöräyttäen jatkoin laskemista. Mihinkähän minä oikein jäin.
”Nyt Tinja! Ihan tosi, Aava lähti, hyväksy se! Tule alakertaan”, äiti komensi hermostuneena. En pystynyt olemaan enää hiljaa.
”Kuvittele miltä sinusta tuntuisi, jos joku veisi sinulta minut pois. Tämä on sama asia”, tokaisin ilkeästi ja käänsin äidille selkäni. Äiti oli hiljaa. Kuulin hänen silittävän ryppyjä päiväpeitostani sanattomana.

”Se ei ole sama asia”, äiti sanoi vielä hiljaa ja lähti huoneesta. Hän sulki oven hiljaa perässään, jättäen minut laskemaan. Kolmekymmentäneljä, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentäkuusi.
”Elämäni hirvein päivä”, sanoin hiljaa ääneen ja kirkoin peitot pääni päälle. Toivottavasti joulu olisi pian ohi!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 20. luukku


Joulukuun 20. päivä
”Ei...!” huusin kyynelten valuessa silmäkulmistani. Löin nurkin pöytään ja valahdin pöytää vasten. Suljin silmäni ja annoin kyynelten valua poskiani pitkin. Epäreilua!
”Tinja...”, isä huokaisi epätoivoisesti. Tuli hiljaista. Keittiössämme kuului vain hiljainen niiskutukseni.
”Parempi näin...” äiti sanoi hiljaa hetken kuluttua. En jaksanut väittää vastaan, vaikka mieleni olisi tehnyt vain huutaa ja raivota.
”Mitenniin?” kysyin vain hiljaa.
”Koira oli aina pulassa ja koulunkäyntisi heikkeni”, äiti sanoi. Tuhahdin, ei kai se nyt minun vikani ollut, että Aava hankkiutui aina pulaan. Sanoin sen ääneen, mutta kumpikaan vanhemmistani ei välittänyt. Isä tokaisi vain: ”Vien Aavan huomenna takaisin”. Katsoin isää ilmeettömänä samalla, kun kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tipahtelivat pöydälle.
”Ette te voi...” kuiskasin hiljaa, niin hiljaa, että vanhempanikaan eivät meinanneet kuulla.
”Miksemme?” äiti kysyi. Suljin silmäni lujasti kiinni. Kysyikö äitini, että miksi.
”No siksi!” sähähdin ja säntäsin kohti yläkertaa. Loikin joka toisen portaan kerrallaan ja paukautin huoneeni oven lujaa kiinni. Vanhempani saisivat painua sinne missä pippuri kasvaa, jouluni oli pilalla!


Oli monta asiaa mitä olisin voinut tehdä toisin. Pitää Aavaa paremmin silmällä tai opettaa sille heti käytöstapoja tai olisin voinut olla ankarampi sitä kohtaan. Siitä huolimatta, että Aava oli monesti karannut naapuriin, kadonnut metsässä, rikkonut esineitä ja paikkoja, käyttäytynyt huonosti tai koetellut hermojani, olin aina korjannut kaiken. Olin siivonnut ja torunut Aavaa, etsinyt sen metsästä ja pyydellyt anteeksi. Ja Aava oli ymmärtänyt. Se ei ollut tehnyt mitään kokeilemaansa juttua toista kertaa. Se ei rikkonut uudelleen naapureiden jouluvaloja tai meidän koristetyynyjä. Se oli heti ensi toisesta kerrasta oppinut, että pihalla oli vessa ja mieluiten metsän reunassa. Olin täysin hullaantunut Aavaan, siitä oli tullut minulle todella tärkeä.


Kävelin ikkunalle. Kääriydyin vilttiin ja istahdin tuolille ikkunan eteen. Enää neljä päivää jouluun. Olin odottanut koko joulukuun joulua yhdessä Aavan kanssa, mutta nyt se ei olisikaan täällä jouluaattona. Oli suunnitellut pitkän metsälenkin, herkullisen aterian pennulle ja yhteiskuvat. Olin jopa pystyttänyt kuusen Aavan häkkiin ja suunnitellut koristelevani sen jouluaattona. Mitä järkeä siinäkään enää oli, kun Aava lähtisi huomenna. Ei yhtikäs mitään. Turhautuneena nojauduin tuolilla taaksepäin, hautasin kasvot käsilläni ja purskahdin itkuun. Tätä vanhemapani saisivat vielä katua, aioin pitää lapsellista mykkäkouluani koko joulun ajan.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Kuusenhaku 19.12


Tänään puolenpäivän aikoihin otimme isäni ja pikkuveljeni kanssa Helyn kyytiin ja lähdimme hakemaan tämän joulun joulukuusta. Autossa oli kieltämättä hieman ahdasta, kun Helyn piti päästä välttämättä penkille. Koska autonpenkeillä ei ollut tilaa, koira istui puoliksi minun ja puoliksi veljeni sylissä. Taittui se matka niinkin. Pari kertaa koiralle piti ärähtää, että se tajuaisi lopettaa kitisemisen. Onneksi matka metsään ei ollut pitkä, Helykään ei joutunut kauaa autossa kitistä.



Koira meni omia teitään sillä välin, kun me yritimme etsiä kuusta. Se olikin ongelmallista. Ensimmäinen oli harva, toinen liian pitkä ja harva, kolmas taas lyhyesti sanottuna ruma. Vaihdoimmekin sitten kokonaan paikkaa, kun kuusta ei kyseisestä paikasta löytynyt. 

Sian raadot kyllä kiinnostivat aivan luvattoman paljon. Pari kertaa Hely sinne yritti, mutta kun sai tiukan käskyn olla menemättä, se tuli varovasti isän luo. Parit taputukset, anteeksipyyntö ja sujut oltiin. Sitten matka jatkui!







Kameran asetuksien kanssa oli ihan todenteolla ongelmia. Heilahtaneita ja epätarkkoja kuvia kertyi roskakoriin suuri määrä. Onneksi muutama onnistuikin ja sain sitten päiviteltyä joka vuotisesta perinteestä tänne blogiin. Joka vuosi perinteemme on siis kuusenhaku joulun alla, joka menee joka vuosi samalla kaavalla. Perinteen tästä tekee Hely, joka tulee aina mukaan. Se on ihan itsestäänselvyys, että myös koira hyppää auton kyytiin.

Paikan vaihdon jälkeen löysimme viimein kuusen, joka kelpasi kaikille. Ainakin se metsässä näytti hyvältä, toivottavasti ei mieli muutu, kun kuusi kannetaan sisälle.

Hely pääsi vielä hetkeksi juoksemaan vapaana ja yritimme ottaa ihan paikoillaankin kuvia. Valo tuli niin ihanasti mäntyjen välistä, että oli pakko saada pari kuvaa. Aina ei voi kuitenkaan onnistua, edes isä ei saanut koiraa haluamallemme paikalle. Lopulta luovutimme ja jatkoimme matkaa.











Kuten viimeisistä kuvista voi huomata, tänään oli todella nätti sää vaikka lunta ei olekaan. Aurinkoinen, mutta silti vähän "kirpeä". Tiet ja pellot olivat jäässä, joten mitään rapakelejäkään ei ole. Ehkä tämä lumettomuus pitää nyt vain hyväksyä, joulu tulee siitäkin huolimatta!