Joulukuu on vuodesta sitä aikaa, kun aika tuntuu lentävän eteenpäin kovaa vauhtia. Ainakin se siltä tuntuu, kun joulua odottaa kuin kuuta nousevaa. Tämä vuosi ei poikkea millään muista vuosista. Näin aatonaattona siihen herää ja huomaa, että hei, toiseksi viimeinen luukku! Tarina vetelee viimeisiään, miten käy Aavan? Entä millainen joulu Tinjalla on? Katsomaan sitä sitten huomenna :)
Joulukuun 23. päivä
"Harmi, kun se Aava-neiti lähti. Se vaikutti oikein mukavalta
koiralta”, paappa sanoi murhaallisena. Nyökkäsin vain, vaikka
mielini olisi tehnyt virnistää huvittuneena. Paappani ei ollut
kertaakaan nähnyt koko koiraa, mutta oli silti hyvin kiintynyt
siihen. Tai sitten hän vain näytteli myötätuntoista erittäin
hyvin.
”Mitä, onko Aava lähtenyt? Mihin? Ja miksi ihmeessä?”
Mummi huudahti ihmeissään, myötätuntoinen pilke
silmissään.
”Pieniä ongelmia tuli matkaan”, isä sanoi
tekohymy kasvoillaan. Mummi kurtisti kulmiaan ja kysyi minkälaisia
ongelmia. Isä yskäisi kuin saadakseen lisää aikaa
miettiä.
”Tottelevaisuusongelmia”, hän sanoi sitten ja
lappasi lisää täytekakkua suuhunsa.
”Tekosyitä”, mummi
murahti itsekseen ja vinkkasi minulle silmää. Hymyilin leveästi
hiusteni takaa, katse pöydässä. Mummi oli aina minun puolellani.
Olimme tulleet isovanhempieni luokse aatonaatoksi kahville. Heti
ulko-oven avauduttua, ihana tuoksu oli leijaillut nenääni.
Isovanhempieni oli aina mukava tulla. Ihan koska halusikaan tulla,
otettiin sinut ilolla vastaan. Eikä jokakertaiset herkutkaan
pahitteeksi olleet, päinvastoin! Jouluna varsinkin tulin tänne
mielelläni. Koko talo oli koristeltu kauniiksi ja kotoisaksi, täällä
oli hyvä rauhoittua.
”Joko odotat pukkia innolla”, paappa
kysyi silmäänsä iskien. Irvistäen vastasin myöntävästi.
”Pukki
voisi tuoda minulle Aavan”, sanoin haikeana. Yritin parhaani mukaan
unohtaa Aavan ja puhua jostain muusta, koska ketään ei huvittanut
kuunnella juttujani Aavasta. Se ei vain millään onnistunut.
”Ehkäpä
joulupukki kuuli toiveesi. Tai juuri toivoessani taivaalla oli
tähdenlento”, paappa naurahti.
”Eihän toiveet toteudu, jos
sen sanoo ääneen”, nauroin haroin hiukseni pompulalle. Paappa ei
enää nauranut, virnisti vain: ”Ehkä tämä oli poikkeus.” Hah,
tuskimpa vain. Ei toiveeni ollut kyllä ikinä toteutuneet vaikka
olin nähnyt monia tähdenlentoja ja onkinut jouluisin manteleita
puuroista. Toivelistallani oli kymmenen vuotiaana ollut hevonen, en
ikinä saanut sitä. Tai kaksitoista vuotiaana en päässyt
maailmanympärysmatkalle. Minkäs teet, kun on epäonninen. En
jaksanut uskoa, että haaveeni enää toteutuisivat. Olin jo monesti
saanut todeta pettyväni aina, kun haaveeni kävi toteen.
Vanhempani juttelivat mummini ja paappani kanssa. He olivat
syventyneet johonkin keskusteluun eivätkä huomanneet, kun livahdin
nopeasti yläkertaan. Hipsin portaat varovasti ylös ja väistelin
narisevia portaita. Hiljaa työnsin narisevaa ovea auki ja irvistin,
kun ovi narahti. Lopulta pääsin oven toiselle puolelle ja
hypähtelin kaapin luo. Etsin katseellani valokuva-albumia, jonka
tiesin löytyvän kaapista. Lopulta löysin sen ja nappasin käteeni.
Halusin nähdä kuvia Hustista, isovanhempieni koirasta. Selasin
albumia hiljalleen ja tarkastelin vanhoja, epätarkkoja kuvia. Osasta
kohtaa ne olivat palaneet puhki. Jotkin kuvat olivat aikanaan
kastuneet, sillä ne olivat vaalentuneet ja hieman käpristyneet.
Eräässä kuvassa Huti istui revityn sohvan päällä, sen ilme
kertoi syyllisen. Nauraen mietin, miten hyvin kuvassa näkyi sen
hetken tunnetiloja ja koiran sotkut. Miten isovanhemmilleni oli
tullut mieleen ottaa kuva, vaikka koira oli pahanteossa? Vanhemapani
olisivat jo huutaneet täyttä kurkkua ja koira olisi ollut häkissä
seuraavan viikon ajan.
”Tinja! Lähdetään kotiin!” äiti
huikkasi alakerrasta. Huudahdin vastauksen ja laitoin albumin
nopeasti kaappiin.
Illalla kotona päätin ottaa albumin kuvan puheeksi.
Ӏiti,
isä. Näin mummin ja paapan luona yhden kuvan heidän vanhasta
koirastaan”, sanoin hiljaa sohvan nurkasta. Vanhempani käänsivät
päänsä katsoakseen minua. He jäivät katsomaan minua odottavasti
hymyillen.
”Siinä kuvassa Huti istui keskellä rikottua
sohvaa...” aloitin ja jäin katsoman hämmentyneenä, kun isä
jatkoi lauseen loppuun minun puolestani.
”Syyllisen näköisenä”,
isä sanoi nauraen ja jatkoi: ”Muistan Hutin. Se oli oikein veikeä
koira, joskaan se ei kauheasti minusta pitänyt”.
”Miksei?”
äiti kysyi mielenkiintoa äänessään.
”No, molemmat olimme
joskus pentuja. Pojilla on rajut leikit”, isä irvisti. Me äidin
kanssa aloimme nauramaan. Hetken kuluttua isä kysyi mikä minun
asiani oli ollut. Pienen hetken harkitsin etten kertoisi, mutta
avasin sitten suuni: ”Aloin miettiä, että isovanhemmillani on
riittänyt huumorintajua, kun ovat ottaneet kuvankin. Toisin kun
teillä...” sanoin ja mutisin hiljaa viimeisen lauseen.
”No,
no. Huti oli mainio koira heille. Ihan kuin koira olisi tarkoitettu
juuri siihen taloon”, isä sanoi haikeutta äänessään. Huokaisin
syvään, tämä keskustelu ei mennyt siihen, mihin sen halusin
johtavan. Luovutin ja siirsin huomioni Televisioon.