Joulukalenterin 5. luukku

On ihana kuulla positiivista palautetta. Eilen olin vähän masentunut ja huonolla tuulella, mutta sitten klikkasin itseni bloggerin hallintapaneeliin. 1 kommentti odottaa tarkistusta. Oli piristävää lukea ihana kommentti. Kiitos.

Joulukuun 5. päivä

Heräsin aamulla pirteänä. Nousin sängystä ja olin sanomassa: ”Mennään Aava aamutarpeille!”, kunnes huomasin ettei koira ollutkaan omalla paikallaan. Huokaisin raskaasti muistaessani edellisillan tapahtumat. Olin hylännyt koiran metsään, ihan yksin. Pyyhkäisin kyyneleet vihaisesti silmistäni ja puin päälleni. Vähinpä mitä pystyin tehdä, oli lähteä takaisin metsään, Aavaa etsimään. Jos se oli vielä hengissä... Juoksin huoneestani ja portaat alas. Äiti istui keittiössä, tuijottaen ikkunasta ulos. Keittiönpöytä oli täynnä jouluvaloja.

”Menen etsimään Aavaa” sanoin varovasti. Äiti käännähti säikähtyneenä katsomaan minua. Hän nyökkäsi ja hetken tuijotettunani liikahdin lähteäkseni.

Metsän reunassa vilkaisin äitiäni, joka istui vieläkin keittiön ikkunalla. Vanhampani eivät olleet todellakaan iloisia, kun olin palannut kotiin ilman Aavaa. He olivat huutaneet minulle ties kuinka kauan, mutta huomattuaan kuinka itkuinen ja kylmissäni olin, he olivat käskeneet minut suihkuunja nukkumaan. Kävelin metsään ja liikuin nopeaa tahtia eteenpäin kelkkareitillä. Eiliset jalan -ja tassunjäljet näkyivät vielä kevyen puuterilumen alta. Sen enempää siitä välittämättä kiihdytin vauhtini hölkkään. Huikin Aavaa ja katselin ympärilleni. Kuuntelin hiljaista metsää, mutta mikään ääni ei rikkonut hiljaisuutta. Mietin vain, että olisi ihme jos koiranpentu selviäisi viime yöstä.

Olin jo tunnin samoillut metsän uumenissa, käynyt samoissa paikossa missä edellisiltanakin, mutta Aavaa ei näkynyt tai kuulunut. Kerta toisensa jälkeen huusin ja kutsuin Aavaa. Astuin eilisille jalanjäljilleni, kun yhtäkkiä huomasin niissä myös koiranjäljet. Oman kengänjälkeni päällä oli hento koiranjälki.

”Aava!” huudahdin helpottuneena. Koira oli ehkä sittenkin elossa! Kyykistyin tarkastelemaan jälkiä, jotka menivät samaan suuntaan kuin minä. Hyvällä tuurilla koira voisi olla parin sadan metrin päässä edelläni. Hyppäsin pystyyn ja lähdin juosten eteenpäin. Välillä pysähdyin katsomaan jälkiä, mutta joka kerta pystyin jatkamaan eteenpäin, Aava oli edelläni. Viidennen kerran pysähdyin hieman ennen kelkkareittiä. Hämmästyin huomattuani jälkien loppuneen. Suuni avautui, mutta ääntäkään en saanut kuuluviin.

”Aava?” kuiskasin ja vilkasin taaksepäin. Jossain risu raksahti. Säikähtäen pomppasin ylös ja vilkaisin äänen suuntaan. Jännittyneenä kuuntelin ääntä, joka kuului lumen narskuessa. 

”Aava!!” kiljuin onnellisena, kun tärisevä märkä koira tuli näkyviin kiven takaa. Aava katsoi minua väsyneillä silmillään.

”Voi pieni...” kuiskasin sitten ja lähdin kävelemään sitä vastaan. Aava pysähtyi ja ensimmäistä kertaa ikinä, antoi minun nostaa itsensä syliini. Läpimärkä koira painautui vasten minua täristen. Avasin takkini ja suljin koiran takin sisään, lämpimään halaukseeni.

Kotiin päin harppoessani otin puhelimen taskustani ja helpottuneena pystyin todeta puhelimeni löytävän kentän. Valitsin äidin numeron ja odotin joitakin sekunteja, sitten kuulin äidin väsyneeltä kuulostavan äänen.

”Aava löytyi”, sanoin puhelimeen kuulostaen yhtä aikaa sekä helpottuneelta että onnelliselta. Kuulin äidin huokaisevan pitkään ja sitten vastaavan: ”Tulkaa pian kotiin”. Puhelu päättyi siihen. Toista käskyä ei todellakaan tarvinnut esittää, sillä kiirehdin kotiin niin nopeasti kuin pääsin. Viimein päästyäni metsästä, katsoin Aavaa. Koira ei enää tärissyt, mutta kylmä sillä taisi silti olla. Äiti seisoi postailla viltti käsissään. Portaille päästyäni nostin Aavan äidin syliin.

”Olen niin pahoillani...” kuiskasin, katsoen varovasti äitiin.

”Loppu hyvin, kaikki hyvin”, äiti sanoi hymyillen. Ne sanat helpottivat suunnattomasti oloani. Vietin koko lauantain Aavan kanssa sisällä. Koira alkoi pikkuhiljaa toipua yöllisestä reissustaan. Energian määrästä päätellen ainakin.