Hyvää Lucian päivää!
Joulukuun 13. päivä
”Pysy nyt paikoillasi!” älähdin kyllästyneenä. Aava yritti
rimpuilla irti otteestani. Pidin sen kuitenkin tiukasti jalkojeni
välissä ja kiinnitin kaulapannan lukon. Se klapsahti kiinni ja sai
Aavan paikoilleen kuin patsaan. Hellitin otettani ja annoin pennun
hypähtää pois. Se ei kuitenkaan päässyt kauas, talutushihna
loppui. Nousin ylös ja ojensin koiralle lelun. Se saisi retuuttaa
sitä koko lenkin ajan.
”Nyt mentiin pikku paholainen”,
tokaisin ja avasin oven. Päätäni pudistellen katsoin Aavan
toimintaa. Miten ihmeessä opettaisin sille, ettei hihnan päässä
pääsisi kuin maksimissaan kaksi metriä? Rauhallisesti kävelin
talomme seinustaa edestakaisin huokailin raskaasti. Lelu jäi
nopeasti matkan varrelle, kun Aava huomasi että talutusremmissä on
paljon hienompaa roikkua hampailla. Nappasin lelun maasta ja heilutin
sitä koiran vierellä houkutellen sitä jättämään hihnan
rauhaan: ”Aavaa, katso! Mikä täällä on? Ankka! Täällä,
täällä!” Nauraen kaaduin maahan tasapainoni petettyä. Ankka
tipahti kädestäni. Aava irrotti hampaansa ja nosti korvansa
pystyyn.
”Kiinnostuitko viimein ankasta?” naurahdin
ilahtuneena. Koiranpentu kuitenkin katsoi johonkin ihan muualle ja
pian sainkin todeta koiran hylänneen minut yhtä raa'asti kuin
ankkaraukan.
”Aava!” parkaisin epätoivoissani. Tietenkin
hihna oli luiskahtanut kädestäni. Nostin pääni ja vilkaistessani
naapureihini päin, silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. Nopeasti
hypähdin pysyyn ja lähdin naapureitani kohti. Minulla oli tasan
viisi sekuntia aikaa pelastaa Saaran joulukinkku.
”Apua!”
kuulin Saaran henkäisevän kauhuissaan. Kinkku putosi hänen
käsistään ja tipahti lumelle. Näin Aavan hyppääsen sen kimppuun
ja pystyin kuvittelemaan koiran onnesta loistavat silmät.
”Aava!”
huudahdin vihaisena. Miksi Aavan pitikään tuottaa ongelmia juuri
näiden naapureiden kanssa. Jonikin oli oikea koirien vihaaja!
Koiranpentu nosti päänsä ja katsoi minua pitkään. Tuijotin sitä
vihaisena takaisin ja vislasin. Aava seisoi jäykkänä etutassut
kinkun päällä minua katsoen.
”Nyt tänne!” sanoin uudelleen
entistä vihaisempana. Aava peruutti pois joulukinkun luota ja
pyllähi istualleen. Nyökkäsin ja kutsuin sitä hieman kauniimmin
luokseni. Koira lähti varovasti tassuttelemaan luokseni. Hihna
raahautui sen perässä, mutta pentu ei näyttänyt välittävän
siitä. Aava pysähtyi eteeni ja antoi tarttua vieressään olevaan
remmiin.
”Hieno tyttö”, kuiskasin sille pehmeää turkkia
hellien. Ensimmäinen kerta, kun Aava tuli kutsustani luokseni.
Hellin ja kehuin koiraa aikani. Suukotin sen päälakea vielä kerran
ja nousin sitten ylös. Katsoin patsaaksi muuttunutta Saaraa
pahoittelvasti. Lähdin kävelemään häntä kohti.
”Olen pahoillani, anteeksi todella paljon!” sanoin epätoivoisen
kuuloisesti. Kuulostin tyhmältä, mutta en halunnut enää yhtäkään
hankaluutta. Jos meni jatkuisi samanlaisena, Aavaa ei kohta enää
olisi meillä.
”E-ei se mitään”, Saara sanoi hämmentyneenä
ja kiirehti ulko-ovelleen, vilkaisemattakaan minuun. Olkapäitäni
kohautten jäin katsomaan naapurini poistumista. Ovi kolahti kiinni
hänen perässään. Aava näytti erittäin hämmästyneeltä
vieressäni.
Heh, hauska postaus! :)
VastaaPoistaHaha, kiitos! :)
PoistaTeidät on haastettu! http://lapinkoirawerneri.blogspot.fi/2015/12/11-kysymyksen-haaste.html
VastaaPoistaKiitos haasteesta! :)
Poista