Joulukalenterin 2. luukku

Ensimmäinen päivä hujahti hetkessä ja nyt on jo toinen päivä! Tässä siis tarinalle jatkoa, toinen luukku. Tarinen päähenkilön ensimmäinen vastoinkäyminen luvassa.

Joulukuun 2. päivä

Silmät onnenkyyneleistä ja ilosta loistaen tuijotin takapenkin ikkunasta ulos. Jännittyneenä näpräsin pientä sinistä kaulapantaa käsissäni. Kaulapannassa oli hopeinen kiiltävä laatta johon oli kaiverrettu tulevan koirani nimi kauniilla fontilla: Aava. Olin ikinonnellinen. Viimeinkin suurin unelmani kävi toteen. Katsoin kun käännyimme pienelle ja kapealle hiekkatielle. Malttamattomana narskuttelin hampaitani ja tärisin innosta. Huomasin äidin pidättelevän naurua ja irvistin tälle. Hetkeä myöhemmin, pitkältä tuntuvan ajan jälkeen kuulin isän ilmoittavan, että olimme perillä. Suuni levisi suureen hymyyn, kun auto pysähtyi ja astuimme ulos autosta.

”Tänne päin,” sanoi meidät vastaanottanut nainen, Maria. Kävelin vanhempieni edellä suureen maalaistaloon. Kävelyni alkoi pikkuhiljaa muistuttaa hyppimistä ja kuulinkin äitini suhisevan takanani.

”Tässä on koko pentue”, Maria esitteli ja kyykistyi pentujen ylle: ”Ja tämä tässä näin on Aava”. Maria sylissä oli pieni oranssinruskea pallo. Pallosta sen erotti vain ruskeat ilkikuriset silmät ja pystyt korvat. Henkäisin ihastuneena. Suustani ei tullut sanaakaan. Maria ojensi pennun minulle ja varovasti otin sen syliini. Pehmeä turkki lämmitti käsivarsiani ja pieni punainen kieli lipaisi sormeani. Naurahdin pienesti ja katsoin äitiäni.

”Tämä on täydellinen”, hymyilin onnellisena. Olin myyty! Maria hymyili lämpimästi.

”Aava on rodultaan suomenpystykorva. Ulkonäkö voi hieman hämätä, se on tulta ja tappuraa täynnä. Itsepäinen veitikka, mutta uskollinen sille joka siitä huolehtii. Olen varma, että tulette hyvin toimeen”, Maria selitti. Kuuntelin naista herkeämättä ja nyökkäsin hänen lopetettuaan.

”Ja yksi asia ennen kuin lähdette. Haluan, että pidät hyvää huolta Aavasta. Lupaatko?” Maria sanoi tiukasti.

”Lupaan”, sanoin varmana asiasta.

Puhelimeni soi vaativasti päästyämme kotiovesta sisään. Laskin Aavan alas ja seurasin sen menoa, kunnes koira katosi näköpiiristäni. Kiiruhdin keittiöön hakemaan puhelimeni. Vilkaisin näyttöä ja vastasin: ”Heippa Saaga.”

”Mooi, joko Aava on teillä? Millainen se on? Onko se iso?” Saaga vastasi ja pommitti minua heti kysymyksillään.

”Tule käymään huomenna koulun jälkeen niin näet”, Naurahdin. Päätin puhelun hyvästelyjen jälkeen ja laskin puhelimen takaisin pöydälle. Kiiruhdin etsimään uutta ystävääni, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen parissa minuutissa. Kävin jokaisen huoneen läpi ihmetellen nopeaa katoamista.

”Luoja, jos se alkaa harrastamaan näitä katoamisia useamminkin...” mumisin itsekseni.

”Tinja!! Tänne kuin olisit jo!” Äiti karjui kuin leijona. Suunnistin äänen suuntaisesti niin nopeasti kuin voin ja päädyin vanhempieni makuuhuoneeseen. Irvistin, kun huomasin Aavan toivottaneen itsensä tervetulleeksi. Selvästi kotiutunut, mietin mielessäni kun yritin epätoivoisesti keksiä jotain puollustaakseni koiraa.

”Mikset käyttänyt koiraa ensin ulkona. Sille on tehtävä selväksi, että pihalla on vessa, ei sisällä!” Äiti huusi vihaisena. Äiti on selvästi koiran puolella ja minun pisteeni koiranomistajana olivat jo nyt laskussa!

”Siivoan kyllä, älä huuda. En minä voi kaikkea ehtiä”, puolustelin itseäni, mutta äiti oli vihaisempi kuin koskaan.

”Toden totta siivoat! Huomenna alat kuuraamaan mattoa! Sinulla olisi vallan hyvin ollut aikaa leikkiä viisi minuuttia Aavan kanssa pihalla, mutta kaverit veivät voiton. Muista, että niin kauan kuin Aava on tässä talossa, se on ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä”, äiti saarnasi. Nyökyttelin hiljaisena ja suostuttelin Aavan luokseni. Lopulta äiti huokaisi ja käski häipyä. Kiiruhdin nopeasti yläkertaan huoneeseeni, Aava innokkaana perässäni. Istahdin huoneeni lattialle ja Aava kipusi syliini. Rutistin koiraa hellästi ja käänsin sen päätä itseäni kohti.

”Voi kuule Aava. Täällä on kaksi sääntöä, ainakin näin aluksi. Sisälle ei pissata ja katoamistemput kielletty. Ensimmäinen on tärkeämpi, siitä äitikin hikeentyy”, selitin pennulle. Koira tuijotti minua liikkumatta. Pyöräytin silmiäni ja annoin olla. Minulla oli pieni kutina siitä, että koiran temput eivät olleet tässä. Vastahan se oli tullut kotiin, sillä oli aikaa vaikka ja kuinka. Silitin hitain liikkein peukalollani Aavan poskea. Pieni koiranpentu vaipui sikeään uneen, eikä se herännyt edes silloin, kun nostin sen omalle viltilleen sänkyni viereen. Nukkuessaan se näytti pieneltä enkeliltä, mutta minusta tuntui, että hereillä ollessaan se oli kaikkea muuta.