Joulukuun 9. päivä
Isä hakkasi
vararalla lankuista kehikkoa. Olin ehdottanut illalla vanhemmilleni
bussikuskin loistavaa ideaa ja äiti oli innostunut välittömästi.
Isä oli ollut hieman vastahakoisempi lisääntyvästä työmäärästä,
mutta äiti oli saanut hänetkin innostumaan. Äiti tosin halusi
häkin vain vähenevän imuroinnin takia, minä taas samoista syistä
mitä kuski oli sanonut.
”Tuotko Tinja sen verkon nyt tänne?”
isä kehotti. Tartuin isoon verkkoon ja raahasin sen häkin kehikon
luo. Isä kiinnitti sen kehikkoon samalla kun kannattelin verkkoa.
”Siinäkö se nyt
on?” äiti kysyin katsoen häkkiä hieman järkyttyneenä. Minä
tyytyväisenä ja isä hyväksyvästi.
”Mikä siinä on vikana?”
isä kysyi kulmat kurtussa.
”Luulin sen olevan hieman
kauniimpi...” äiti mumisi ja laski Aavan sylistään. Aloin
nauramaan.
”Mitä?” äiti ärähti. Jatkoin nauramistani: ”Ei
sen kuulu olla kaunis”. Äiti mulkaisi minua ja painui sisälle
paukauttaen oven kiinni perässään.
”Kyllä se siitä leppyy”,
isä mumisi itsekseen. Tuhahdin ja hyppäsin häkin sisäpuolelle.
”Aavaa”,
houkuttelin koiraa luokseni. Aava lähti juoksemaan minua kohti,
mutta juuri häkin ovella teki äkkipysähdyksen. Kurtistin kulmiani,
ei pentu voinut tehdä tästäkin iso numeroa. En jaksanut edes
yrittää sen enempää vaan menin siivoamaan häkkiin tuotua pientä
koppia. Se oli punainen ja edessä oli ovi sisälle. Isä oli
laittanut maton kopin lattialle ja maton päälle vielä pari vanhaa
viltti. Luultavasti Aava söisi ne, mutta se olisi koiran oma
ongelma. Pyyhin hämähäkin seittejä seinistä, kun tunsin kostean
kirsun kädelläni. Hämmästyneenä katsoin Aavaa.
”Kävelitkö
äsken, ihan vapaaehtoisesti tuosta ovesta sisään?” puuskahdin
yllättyneenä. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt vanhempiani
enää missään.
”Et ole tosissasi?” hämmästelin. Aava
katsoi minua pää kallellaan, ihan kuin se olisi yrittänyt ymmärtää
puhettani. Rapsutin sitä päälaeltani ja usutin sitä
kakkosasuntoonsa, koppiin. Se tunki päänsä sisäpuolelle ja
katseli. Lopulta se uskaltautui laittamaan yhden tassun kerrallaan
kopin sisäpuolelle ja hetken kuluttua koko koirasta ei näkynyt
mitään. Peruutin häkin ovelle ja jäin odottamaan. Kopista kuului
vain pari haukahdusta ja vilttien siirtymisiä. Kulmiani kurtistaen
hipsin takaisin kopin luo ja kurkistin sisään.
”Voi ihanuus,
pidätkö uudesta kopistasi?” naurahdin ystävällisesti. Aava oli
käpertynyt kopin nurkkaan kerälle ja nostanut päänsä
huomatessaan minut. Sitten se ponkaisi ylös ja pomppasi etutassut
edellä käsieni päälle. Nopealla liikkeellä nappasin koiran
käsieni väliin ja painoin poskeani vasten.
”Älä yritäkään,
tänään on hyvä päivä!” hihkaisin ja päästin sitten irti
koirasta. Peruutin kopista pois ja mulkaisin sähköistyneitä
hiuksiani. Suin niitä sivuun kasvoiltani ja nousin ylös, ennen kuin
koira hyppäisi päälleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti