Joulukalenterin 14. luukku

Viimeinen kouluviikko lähtee käyntiin! Tsempataan vielä tämä viikkoa ja sitten voidaan nauttia lomasta!

Joulukuun 14. päivä

Raskaasti huokaisten pudotin koululaukkuni naulakoille ja lysähdin istumaan sen päälle. Moikkasin ohi meneviä luokkakavereitani samalla kun kaivoin biologiankirjat esille. Onnekseni vanhempani eivät tienneet kuinka monet biologianläksyt minulta olivat jääneet tekemättä.

”Sivu neljäkymmentäkahdeksan...” mumisin itsekseni etsiessäni oikeaa sivua. Epätoivoisena katsoin aukkotehtävää. Viisi samanlaista odotti vielä vuoroaan. Irrotin kirjan käsistäni ja hautasin kasvoni käsiini. Pyyhkäisin unihiekat silmistäni ja tukahdutin haukotukseni. En saisi omilla tiedoillani edes yhtä tehtävää valmiiksi.

”Tarvitsetko apua biologian kanssa?” joku kysyi ystävällisesti. Vilkaisin ylöspäin ja katsoin yllättyneenä rinnakkaisluokkalaistani.

”Jos viitsit...” sanoin epäilevästi. Poika nyökkäsi ja istahti viereeni lattialle. Hän alkoi selittää minulle aivojen rakannetta samalla, kun minä katsoin häntä silmät lautasen kokoisina. Poika oli outo. Oudon ystävällinen. Ei kukaan poika oikeasti opetellut aivojen rakannetta. Tai yhtään mitään muutakaan. Hämmentyneenä nyökyttelin aina, kun poika vilkaisi minuun. Oikeastaan puolet meni ohi, minulla meni nimittäin hetki aikaa sulatella pojan tietotaitoa. Vaikka poika oli Outo, isolla o:lla, hän auttoi minua suuresti läksyjeni kanssa.

”Erinomaista työtä Tinja!” biologianopettajani kehui minua, kun näytin kaikki tekemättömät tehtäväni hänelle.

”Sain joltain pojalta perusteellisen selityksen aivoista”, irvistin ja sain opettajan nauramaan.

”Ainakin hän näyttää selittäneen asiat hyvin. Tekee varmaan sinullekin ihan hyvää, kun joku opettaa sinulle asiat ihan perusteellisesti”, opettaja sanoi ja ojensi kirjani takaisin minulle. Otin kirjani takaisin ja kiirehdin ulos luokasta. Muut olivat jo lähteneet, Saaga ensimmäisten joukossa. En viitsinyt alkaa huutamaan Saagaa vaan otin hänet ripeästi kävellen kiinni.

”Hei”, tervehdin varovasti. Saaga vastasi minulle vaisusti.

”Miksi oikeasti suutuit minulle?” kysyin. Riitamme ei ollut mistään kotoisin. Minä en tiennyt mistä riitelimme, Saaga puhui minulle lähes normaalisti eikä pitänyt minkäänlaista mykkäkoulua. Saaga huokaisi ja käänsi minulle selkänsä sanoen: ”Anna olla.” Hän siis ei halunnut puhua kanssani. Vaisusti kävin nappaamassa takin mukaani ja lähdin kotiin. Koulunportilla näin pojan joka oli auttanut minua aamulla.

”Hei kiitti avusta!” huikkasin ja heilautin kättäni pojalle. Hän hymähti ja vilkutti minulle. Ihan outo. Nopeasti kävellen lähdin bussipysäkille, tänään en jaksanut kävellä kotiin.

”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika...” lauloin täyttä kurkkua. Äidin irvistäessä totesin lauluni kuulostavan enemmänkin kiljumiselta, joka meni täysin metsään.

”Kiitos laulunäytteestäsi, mutta kuuntelen mieluummin tuota levyä, joka soi taustalla. Kaiken melun alla”, äiti tokaisi lehtensä takaa.

”Kiitti hei”, naurahdin ja laskin pyristelevän koiranpennun sylistäni. Se ponnahti sohvalle äidin viereen. Mistä lähtien se oli päässyt sohvalle.

”Minä en ole opettanut sitä hyppäämään sohvalle!” sanoin puolustuksekseni, kun äiti vilkaisi ensin koiraa ja sitten minua. Äiti ei sanonut mitään, katsahti vain.