Joulukalenterin 23. luukku

Joulukuu on vuodesta sitä aikaa, kun aika tuntuu lentävän eteenpäin kovaa vauhtia. Ainakin se siltä tuntuu, kun joulua odottaa kuin kuuta nousevaa. Tämä vuosi ei poikkea millään muista vuosista. Näin aatonaattona siihen herää ja huomaa, että hei, toiseksi viimeinen luukku! Tarina vetelee viimeisiään, miten käy Aavan? Entä millainen joulu Tinjalla on? Katsomaan sitä sitten huomenna :)

Joulukuun 23. päivä

"Harmi, kun se Aava-neiti lähti. Se vaikutti oikein mukavalta koiralta”, paappa sanoi murhaallisena. Nyökkäsin vain, vaikka mielini olisi tehnyt virnistää huvittuneena. Paappani ei ollut kertaakaan nähnyt koko koiraa, mutta oli silti hyvin kiintynyt siihen. Tai sitten hän vain näytteli myötätuntoista erittäin hyvin.

”Mitä, onko Aava lähtenyt? Mihin? Ja miksi ihmeessä?” Mummi huudahti ihmeissään, myötätuntoinen pilke silmissään.

”Pieniä ongelmia tuli matkaan”, isä sanoi tekohymy kasvoillaan. Mummi kurtisti kulmiaan ja kysyi minkälaisia ongelmia. Isä yskäisi kuin saadakseen lisää aikaa miettiä.

”Tottelevaisuusongelmia”, hän sanoi sitten ja lappasi lisää täytekakkua suuhunsa.

”Tekosyitä”, mummi murahti itsekseen ja vinkkasi minulle silmää. Hymyilin leveästi hiusteni takaa, katse pöydässä. Mummi oli aina minun puolellani.

Olimme tulleet isovanhempieni luokse aatonaatoksi kahville. Heti ulko-oven avauduttua, ihana tuoksu oli leijaillut nenääni. Isovanhempieni oli aina mukava tulla. Ihan koska halusikaan tulla, otettiin sinut ilolla vastaan. Eikä jokakertaiset herkutkaan pahitteeksi olleet, päinvastoin! Jouluna varsinkin tulin tänne mielelläni. Koko talo oli koristeltu kauniiksi ja kotoisaksi, täällä oli hyvä rauhoittua.

”Joko odotat pukkia innolla”, paappa kysyi silmäänsä iskien. Irvistäen vastasin myöntävästi.

”Pukki voisi tuoda minulle Aavan”, sanoin haikeana. Yritin parhaani mukaan unohtaa Aavan ja puhua jostain muusta, koska ketään ei huvittanut kuunnella juttujani Aavasta. Se ei vain millään onnistunut.

”Ehkäpä joulupukki kuuli toiveesi. Tai juuri toivoessani taivaalla oli tähdenlento”, paappa naurahti.

”Eihän toiveet toteudu, jos sen sanoo ääneen”, nauroin haroin hiukseni pompulalle. Paappa ei enää nauranut, virnisti vain: ”Ehkä tämä oli poikkeus.” Hah, tuskimpa vain. Ei toiveeni ollut kyllä ikinä toteutuneet vaikka olin nähnyt monia tähdenlentoja ja onkinut jouluisin manteleita puuroista. Toivelistallani oli kymmenen vuotiaana ollut hevonen, en ikinä saanut sitä. Tai kaksitoista vuotiaana en päässyt maailmanympärysmatkalle. Minkäs teet, kun on epäonninen. En jaksanut uskoa, että haaveeni enää toteutuisivat. Olin jo monesti saanut todeta pettyväni aina, kun haaveeni kävi toteen.

Vanhempani juttelivat mummini ja paappani kanssa. He olivat syventyneet johonkin keskusteluun eivätkä huomanneet, kun livahdin nopeasti yläkertaan. Hipsin portaat varovasti ylös ja väistelin narisevia portaita. Hiljaa työnsin narisevaa ovea auki ja irvistin, kun ovi narahti. Lopulta pääsin oven toiselle puolelle ja hypähtelin kaapin luo. Etsin katseellani valokuva-albumia, jonka tiesin löytyvän kaapista. Lopulta löysin sen ja nappasin käteeni. Halusin nähdä kuvia Hustista, isovanhempieni koirasta. Selasin albumia hiljalleen ja tarkastelin vanhoja, epätarkkoja kuvia. Osasta kohtaa ne olivat palaneet puhki. Jotkin kuvat olivat aikanaan kastuneet, sillä ne olivat vaalentuneet ja hieman käpristyneet. Eräässä kuvassa Huti istui revityn sohvan päällä, sen ilme kertoi syyllisen. Nauraen mietin, miten hyvin kuvassa näkyi sen hetken tunnetiloja ja koiran sotkut. Miten isovanhemmilleni oli tullut mieleen ottaa kuva, vaikka koira oli pahanteossa? Vanhemapani olisivat jo huutaneet täyttä kurkkua ja koira olisi ollut häkissä seuraavan viikon ajan.

”Tinja! Lähdetään kotiin!” äiti huikkasi alakerrasta. Huudahdin vastauksen ja laitoin albumin nopeasti kaappiin.

Illalla kotona päätin ottaa albumin kuvan puheeksi.

”Äiti, isä. Näin mummin ja paapan luona yhden kuvan heidän vanhasta koirastaan”, sanoin hiljaa sohvan nurkasta. Vanhempani käänsivät päänsä katsoakseen minua. He jäivät katsomaan minua odottavasti hymyillen.

”Siinä kuvassa Huti istui keskellä rikottua sohvaa...” aloitin ja jäin katsoman hämmentyneenä, kun isä jatkoi lauseen loppuun minun puolestani.

”Syyllisen näköisenä”, isä sanoi nauraen ja jatkoi: ”Muistan Hutin. Se oli oikein veikeä koira, joskaan se ei kauheasti minusta pitänyt”.

”Miksei?” äiti kysyi mielenkiintoa äänessään.

”No, molemmat olimme joskus pentuja. Pojilla on rajut leikit”, isä irvisti. Me äidin kanssa aloimme nauramaan. Hetken kuluttua isä kysyi mikä minun asiani oli ollut. Pienen hetken harkitsin etten kertoisi, mutta avasin sitten suuni: ”Aloin miettiä, että isovanhemmillani on riittänyt huumorintajua, kun ovat ottaneet kuvankin. Toisin kun teillä...” sanoin ja mutisin hiljaa viimeisen lauseen.

”No, no. Huti oli mainio koira heille. Ihan kuin koira olisi tarkoitettu juuri siihen taloon”, isä sanoi haikeutta äänessään. Huokaisin syvään, tämä keskustelu ei mennyt siihen, mihin sen halusin johtavan. Luovutin ja siirsin huomioni Televisioon.