Huppista heijaa! Tämä kouluviikko on nyt ohi ja ensi maanantaina starttaa viimeinen kouluviikkoa, näin se aika vain kuluu. Bongasin jopa sääennusteista pakkasviikkoa, saa nähdä miten käy!
Joulukuun 11. päivä
Huomenna olisi jo
12. päivä. Joulukuun puoliväli. Hypähdin sängystä ylös
innoissani ja kiirehdin joulukalenterin luo. Yksitoista, yksitoista,
yksitoista... Missä se on?? Aa tuossa! Vedin paperin auki ja otin
pienen suklaan käteeni. Tonttu. Hymähtäen laitoin sen suuhun ja
imeskelin koko matkan alakertaan. Aavaa en ollut nähnyt koko aamuna,
joten oletin sen olevan jo alakerrassa. Siellähän se olikin,
keittiössä äidin pienenä apulaisena. Tai tarkemmin katsottuna
ainoastaan vaivana.
”Huomenta!” tervehdin pirteänä.
”Huomenta
vain Tinja. Olisitko kiltti ja päästäisit tuon koiran nyt
pihalle?” äiti sanoi kärsimättömänä. Ähkäisten istahdin
pöydän ääreen.
”Ihan pian, kauhea nälkä!” valitin ja
kutsuin Aavan luokseni. Se vilkaisi vielä kerran herkullisia
voileipiä, mutta hypähti sitten luokseni.
”Kuules neiti,
nuo leivät ovat minulle. Sinä saat aivan toista ruokaa”, selitin
koiralle. Tätä ei kiinnostanut minun puheeni. Leivät houkuttelivat
liikaa. Nappasin yhden käteeni ja haukkasin palan. Aavaakin alkoi
kiinnostamaan.
”Älä luulekaan!” tuhahdin haukaten toisen
palan. Kerjäävät silmät tapittivat minua koko aamupalan ajan,
mutta pidin pintani enkä anatanut edes kurkunsiivua koiralle. Join
maitolasini tyhjäksi ja ponkaisin ylös. Kumarruin Aavan eteen.
”Nyt on sinun
vuorosi”, sanoin ja työnsin koiraan hellasti kohti pesuhuonetta.
Aava tajusi vinkin ja pinkoi menemään niin kovaa vauhtia, että
eteisen matto liukui toiseen päähän huonetta. Päätäni
pyöritellen suoristin ensin maton ja kävelin sitten koiran perässä
pesuhuoneeseen. Voihan koiranruoka.
”Saaga!” huusin
koulun portilta nähnyäni ystäväni. Saaga käänsi päänsä ja
alkoi heiluttamaan kättänsä. Riensin hänen luokseen ja halasin
pikaisesti.
”Arvaa mitä!” sanoin hieman liian
kovaäänisesti.
”No?” Saaga kysyi innoissaan.
”Aava
sotki eilen naapurin jouluvalot”, naurahdin irvistäen. Ystäväni
ilme venähti. Hänen iloinen hymynsä oli kadonnut.
”Ei se nyt
noin vakavaa ole”, nauroin hänelle ja aloin selittää eilistä.
Saaga kuitenkin keskeytti minut lähes samantien.
”Okei”, tämä
vain tokaisi ja käänsi minulle selkänsä.
”Mitä?”
ihmettelin seuratessani Saagan loittonevaa selkää. Näin hänen
pysähtyvät pari muun kaverinsa luokse. Saaga ei enää edes
vilkaissut minua. Mikä hänelle oikein tuli? Saagahan oli paras
ystäväni! Vai oliko? Pettyneenä käänsin katseeni ja kävelin
koulun ovista sisään. Olisin koko päivän yksin.
Yritin keskittyä
tunnilla parhaani mukaan, onnistumatta. Mietin mikä Saagaa oikein
vaivasi. Revin huomaamattani kumiani pieniksi paloiksi tuijottaen
liitutaulua.
”Mitä ajattelit noilla kuminpaloilla tehdä?”
opettaja tiedusteli varoittavasti.
”Häh? Een mitään”,
sanoin hätääntyneesti. Koko luokkamme alkoi nauraa.
”Jospa
kuitenkin laittaisit nuo roskat vain roskikseen ja alkaisit tehdä
tehtäviä”, opettaja tokaisi. Istuin hämmentyneenä paikoillani
monen minuutin ajan tajuamatta tilannetta. Kuulin vain, kun kaikki
nauroivat, Saaga mukaan lukien. Tuijotin tätä hämmästyneenä ja
avuttomana.
”Eli Tinja haluaa mieluummin merkinnän, selvä”,
opettaja tokaisi, käveli pöytänsä luo ja kirjoitti jotain
vihkoonsa. Merkintä? Minulle? Katsoin edelleen tirskuvaa Saagaa. Hän
ei ollut ikinä ennen nauranut minulle pilkkaavasti, hänhän oli
ystäväni. Laskin katseeni ja otin kynän käteeni. Aloin hiljaisena
tehdä tehtäviäni. Kuulin vieläkin muiden tirskuvan ja kuiskivan
minusta. Minulla alkoi kiehua yli.
”Turvat tukkoon jo senkin
pässit!” ärähdin vihaisena.
”Tinja ja muut!” opettaja
karjaisi ja suoristi selkänsä, ”nyt jokainen hiljaa, tai saatte
kaikki merkinnän!” Luokkamme hiljeni kuin taikaiskusta.
”Hei Saaga”,
huudahdin koulun loputtua. Edelläni kävelevä Saaga pysähtyi,
mutta ei kääntynyt katsomaan minua. Rintaani pisti inhottavasti
Saagan käytös. Kävelin hänet nopeasti kiinni.
”Mikä sinulla
on?” kysyin varovasti. Saaga katsoi minua ilmeettömänä. Katsoin
tätä yhtä tiiviisti, kuin hän minua.
”En jaksa kuunnella
enää koirajuttujasi”, Saaga toikaisi ja huokaisi, ”Okei, Aava
on ihana ja ymmärrän, että ensimmäinen koira on hieno juttu,
mutta...”
”Mutta mitä?”
kysyin epävarmasti. Saaga katsoi minua epäröiden.
”Eihän se
ole varmaa, että se jää sinulle”, Saaga sanoi nopeasti ja lähti
kävelemään äkkiä pois. Suuni loksahti auki. Huultani purren
lähdin puolijuoksua kotia kohti. Oliko Saaga enää ystäväni? En
uskonut, että hän halusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti