Joulukalenterin 4. luukku

Joulukuun neljäs päivä jo! Tarinassa tulee vastaan epätoivoa ja pelkoa menettämisestä.

Joulukuun 4. päivä

”Mitä Aava nyt tarvitsee ihan välttämättä?” äiti kysyi viidennen kerran, kun olin luetellut pitkän listan tavaroita.

”Sanoinhan jo kaikki, kertaanko vielä?” älähdin ärtyneenä.

”Ei tarvitse, mutta ei pieni pentu tuota kaikkea tarvitse”, äiti selitti.

”Mutta tulevaisuudessa tarvitsee!” väitin. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Ei se ole vielä varmaa, jääkö koira meille vai ei”. Hiljenin kuin taikaiskusta.

”Jos vielä muistat mitä eilen kävi. Sen lisäksi se matto on vieläkin pesemättä. Ja sain opettajaltasi viestin. Et ollut tehnyt mitään eilisiä läksyjä”, äiti sanoi. Hän ei kuulostanut vihaiselta, mutta ei myöskään kauhean iloiselta.

”En ehtinyt tehdä niitä läksyjä, kun piti siivota se olohuoneen sotku”, puolustauduin.

”Tämä onkin se mitä sinulta odotamme. Koulun ja koiran tasapainottamista. Kouluun pitää keskittyä, mutta myös koira pitää hoitaa. Sanoinhan minä että laita Aava pesuhuoneeseen päiväksi”, äiti sanoi ja ajoi auton parkkiin. Irrotin turvavyön ja nousin autosta. Äiti kiersi auton edestä luokseni ja lähdimme kävelemään.

”Eli olette jo päättäneet, että Aava lähtee”, tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Äiti katsoi minua.

”Mitään ei olla vielä päätetty”, äiti vain sanoi. Muuta en saanut äidistä irti. Tuhahdin ja astuin eläintarvikekauppaan. Katselin ympärilleni ja ihastelin näkymää. Monta kertaa olin ollut täällä katselemassa koirien tarvikkeita, mutta joka kerta olin joutunut vastaamaan myyjän ”voinko auttaa?” -kysymykseen, että olin vain katselemassa.

Lähdimme kaupasta ison kassin kanssa. Sieltä löytyi vaikka ja mitä. Äiti oli heltynyt hienoille tarvikkeille, mutta heti kaupasta poistuessamme oli alkunut epäröimään.

”Myöhäistä, ostit jo”, nauroin vahingoniloisena.

”Mutta eihän noita kaikkia edes tarvita”, äiti nurisi. Nauroin vain ja juoksin autolle. Äitikin nauroi ja pyöritti päätään.

Isän neuvosta olin lähtenyt metsään samoilemaan Aavan kanssa. Metsässä oli useita moottorikelkkareittejä, joita pitkin oli hyvä kävellä. Nyt Aava oli saanut niistä hyvän kiihdytystien. Se juoksi ja juoksi vielä kovempaa. Välillä se eksyi reitiltä korkeaan lumeen, jossa se jaksoikin aikansa rämpiä. Kun lopulta kävelin Aavan ohi, se hyppäsi korkeasta lumesta kelkkareitille ja pinkaisi ohi. Vähitellen iltapäivän aurinko alkoi laskea. Ihailin kaunista auringonlaskua pieneltä mäeltä keskeltä metsää. En ymmärtänyt vielä, että auringonlasku tarkoittaa myös pimeyttä. Sainkin pian huomata eksyneeni reitiltä, eikä koiraa näkynyt missään. Paniikki alkoi nousta pintaan.

”Aavaa?” huikin pimeässä. Ei pihaustakaan. Kauhuissani katselin ympärilleni ja hölkkäsin pari askelta eteenpäin. Huusin uudelleen: ”Aava!”

Olin jo puolituntia huudellut Aavaa nimeltä, viheltänyt ja taputtanut. Oli aivan pilkkopimeään, eikä mistään kuulunut muuta kuin tuulen kevyt suhina. Tuuli teki lumeen pyörteitä ja lennätti sitä hetken matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä ja minun oli vedettävä takin vetoketju kunnolla kiinni. Minulla ei ollut aavistustakaan missä olin. Joka puolella oli vain korkeitä puita tiheästi. Kelkkareitti oli jo kaukana takanapäin ja jouduin nyt rämpimään paksussa lumihangessa. Kenkäni olivat täynnä sulanutta lunta ja sukat litimärät. Varpaita palelsi ja hampaani kalisivat yhteen. Pysähdyin hetkeksi nojaamaan paksua mäntyä vasten.

”Haluan kotiin...” kuiskasin hiljaa pilviselle taivaalle. Huusin heikosti vielä pari kertaa Aavan nimen, mutta lopulta luovutin ja jatkoin matkaa. Yritin tähyillä pimeässä, jos olisin sattumalta nähnyt Aavan tai edes kelkkareitin. Ilmansuunnista minulla ei ollut mitään tietoa ja suuntavaistonikin oli surkea. Toivoin vain, että sattumalta löytäisin metsän reunan tai kelkkareitin. Laitoin kylmästä kangistuneet sormeni taskuun ja sattumalta sormeni hipasivat kylmää pintaa. Hämmästyneenä tartuin esineeseen ja vedin sen pois taskusta.

”Puhelin”, sanoin hämmentyneenä silmiänä räpsytellen. Painoin kotinäppäimestä ja liu-utin etusormellani näyttöä. Ei kenttää.

”Hemmetti!” puuskahdin ja tipautin puhelimen takaisin taskuuni. Kaikki meni ihan päin metsää, kirjaimellisesti. Olinko joskus edes toivonut koiraa, senhän vika tämä koko juttu oli. Jos Aavaa ei olisi, en olisi lähtenyt edes pihalle. Siitäkin huolimatta vaikka laitoin kaiken pienen pennun syyksi, mieltäni kalvoi huoli koirasta. Missä se oli? Miten se pärjäsi tässä kylmyydessä? Yhtäkkiä, kesken ajatusteni, huomasin astuneeni jollekin kovalle pinnalle. Vilkasin maahan ja näin moottorikelkkareitin. Helpottunut hymy kohosi kasvoilleni ja huokaisin helpotuksesta. Vielä se koira. Mihin ihmeeseen se oikein ehti.

”Aava! Aava!” huikin huolestuneena. Sain huudollani pidettyä itseänikin hieman lämpimänä. Kymmenen minuuttia huikin vielä koiraa, mutta sitten minun oli lähdettävä kävelemään. Vastahakoisesti jätin koiran talven armoille. Pari kyyneltä vierähti poskilleni, se olisi minun vikani jos koira löydettäisiin kuolleena. Tämän jälkeen vanhempani eivät ikinä suostuisi hankkimaan minulle koiraa. Hiljaa nyyhkyttäen lähdin kävelemään tuttua polkua kotiin päin. Matka oli pitkä, mutta ainakin tiesin mihin mennä. Viimeinen toiveeni sinä iltana oli vain, että saisin pienen Aavani kotiin...