Joulukuun 22. päivä
Kaksi yötä
jouluun. Istuin olohuoneen sohvalla, katsellen talomme takana
aukenevaa metsää. Tuo oli ollut Aavan mielestä kiva paikka, vaikka
se olikin ensimmäiselä kerralla eksynyt sinne.
”Nyt olisi aika
koristella kuusi”, isä totesi pirteänä oviaukosta. Hätkähtäen
käännyin katsomaan isää ja suurta kuusta hänen vieressään. Se
oli haettu metsästä jokin aika sitten Aavan kanssa. Sen
valitsemiseen oli mennyt paljon aikaa, sillä olimme väitelleet isän
kanssa siitä millainen oli täydellinen kuusi. Masentuneena käännyin
takaisin ikkunaan päin. Kuulin isän huokaisevan hiljaa.
”Etkö
halua koristella kuusta? Sehän on suosikki puuhasi jouluisin”, isä
maanitteli pystyttäen samalla kuusta olohuoneen nurkkaan. Epäröiden
vilkuilin sivusilmällä joulukuusta.
”Koristeet ovat tuossa
laatikossa, jos muutat mielesi”, isä sanoi ja lähti hyräillen
huoneesta. Toisessa huoneessa kuulin television avautuvan. Keittiössä
äiti lauloi joululaulujen tahtiin leipoen pipareita. Talomme oli
täynnä jouluntaikaa: jouluruokien tuoksuja, joululauluja, kuusi,
valoja ja iloisia mieliä. Ei tämä joulu poikennut mitenkään
edellisjoulusta. Tämä joulu olisi voinut olla erilainen, sata
kertaa iloisempi ja hauskempi. Aavaa ei kuitenkaan enää ollut, isä
oli vienyt sen takaisin kasvattajalleen.
Ripustin punaisen,
hileistä kiiltelevän pallon kuusen oksalle. Katsoin sitä pienesti
hymyillen. Laitoin toisen pallon viereiselle oksalle ja sitten
kolmannen, neljännen ja viidennen. Keittiöstä tulvi iloinen
joulumusiikki ja aloin hyräilemään sen tahtiin. Joulu
on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt...
Nousin seisomaan
jakkaran päälle ja kurottauduin asettelemaan tähden kuusen päähän.
Lopuksi hypähdin pois tuolilta ja peruutin pari metriä.
”Ai
yhtä kaunis!” sanoin hiljaa itsekseni hymyillen. Istuin sohvan
reunalle katselemaan aikaansaannostani iloisena.
”Hieno kuten
viime vuonnakin!” äiti kehui ovensuusta ystävällisenä. Hymyni
hyytyi ja jäin tuijottamaan kuusta ilmeettömänä. Äiti käveli
viereeni ja halasi minua.
”Oletko surullinen Aavan lähdöstä?”
äiti kysyi. Kehtasikin kysyä, totta kai olin! Nyökkäsin ja
vetäydyin äidin käden alta.
”Sehän on vain koira”, äiti
hämmästeli.
”Olenko minäkin vain
tytär?” kysyin
kylmästi. Miten pystyi ajattelemaan koirastani noin. Että se on
vain koira.
”Et tietenkään. Ehkä Aava olikin sinulle tärkeä”,
äiti sanoi hiljaa mietteliäs ilme kasvoillaan. Ärtynyt ilme
kasvoillani nousin ylös ja lähdin kävelemään pois huoneesta.
Äiti tarttui käteeni pysäyttäen minut.
”Et lähde mihinkään.
Haluan jutella”, äiti sanoi päättäväisenä. Peruutin takaisin
istumaan äidin viereen ja jäin odottamaan.
”Miksi Aava on
sinulle tärkeä?” äiti kysyi tutkaillen ilmeitäni.
”Pitäisikö
siihen olla jokin syy? Se nyt vain on niin tärkeä”, sanoin
ärtyneenä. Aina kaikelle piti olla jokin syy. Inhosin syitä.
”Ei
kai sitten”, äiti mumisi hiljaa. Silmiäni pyöräyttäen valuin
puolimakaavaan asentoon sohvalle.
”Ei sinun kanssasi voi edes
jutella”, äiti huokaisi ja lähti huoneesta. Haukotellen
pudottauduin lattialle ja hyppäsin sieltä hetken kuluttua
seisaallani. Mitä ihmettä sitä oikein tekisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti