tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 22. luukku


Joulukuun 22. päivä
Kaksi yötä jouluun. Istuin olohuoneen sohvalla, katsellen talomme takana aukenevaa metsää. Tuo oli ollut Aavan mielestä kiva paikka, vaikka se olikin ensimmäiselä kerralla eksynyt sinne.
”Nyt olisi aika koristella kuusi”, isä totesi pirteänä oviaukosta. Hätkähtäen käännyin katsomaan isää ja suurta kuusta hänen vieressään. Se oli haettu metsästä jokin aika sitten Aavan kanssa. Sen valitsemiseen oli mennyt paljon aikaa, sillä olimme väitelleet isän kanssa siitä millainen oli täydellinen kuusi. Masentuneena käännyin takaisin ikkunaan päin. Kuulin isän huokaisevan hiljaa.
”Etkö halua koristella kuusta? Sehän on suosikki puuhasi jouluisin”, isä maanitteli pystyttäen samalla kuusta olohuoneen nurkkaan. Epäröiden vilkuilin sivusilmällä joulukuusta.
”Koristeet ovat tuossa laatikossa, jos muutat mielesi”, isä sanoi ja lähti hyräillen huoneesta. Toisessa huoneessa kuulin television avautuvan. Keittiössä äiti lauloi joululaulujen tahtiin leipoen pipareita. Talomme oli täynnä jouluntaikaa: jouluruokien tuoksuja, joululauluja, kuusi, valoja ja iloisia mieliä. Ei tämä joulu poikennut mitenkään edellisjoulusta. Tämä joulu olisi voinut olla erilainen, sata kertaa iloisempi ja hauskempi. Aavaa ei kuitenkaan enää ollut, isä oli vienyt sen takaisin kasvattajalleen.

Ripustin punaisen, hileistä kiiltelevän pallon kuusen oksalle. Katsoin sitä pienesti hymyillen. Laitoin toisen pallon viereiselle oksalle ja sitten kolmannen, neljännen ja viidennen. Keittiöstä tulvi iloinen joulumusiikki ja aloin hyräilemään sen tahtiin. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt... Nousin seisomaan jakkaran päälle ja kurottauduin asettelemaan tähden kuusen päähän. Lopuksi hypähdin pois tuolilta ja peruutin pari metriä.
”Ai yhtä kaunis!” sanoin hiljaa itsekseni hymyillen. Istuin sohvan reunalle katselemaan aikaansaannostani iloisena.
”Hieno kuten viime vuonnakin!” äiti kehui ovensuusta ystävällisenä. Hymyni hyytyi ja jäin tuijottamaan kuusta ilmeettömänä. Äiti käveli viereeni ja halasi minua.
”Oletko surullinen Aavan lähdöstä?” äiti kysyi. Kehtasikin kysyä, totta kai olin! Nyökkäsin ja vetäydyin äidin käden alta.
”Sehän on vain koira”, äiti hämmästeli.
”Olenko minäkin vain tytär?” kysyin kylmästi. Miten pystyi ajattelemaan koirastani noin. Että se on vain koira.
”Et tietenkään. Ehkä Aava olikin sinulle tärkeä”, äiti sanoi hiljaa mietteliäs ilme kasvoillaan. Ärtynyt ilme kasvoillani nousin ylös ja lähdin kävelemään pois huoneesta. Äiti tarttui käteeni pysäyttäen minut.
”Et lähde mihinkään. Haluan jutella”, äiti sanoi päättäväisenä. Peruutin takaisin istumaan äidin viereen ja jäin odottamaan.
”Miksi Aava on sinulle tärkeä?” äiti kysyi tutkaillen ilmeitäni.
”Pitäisikö siihen olla jokin syy? Se nyt vain on niin tärkeä”, sanoin ärtyneenä. Aina kaikelle piti olla jokin syy. Inhosin syitä.
”Ei kai sitten”, äiti mumisi hiljaa. Silmiäni pyöräyttäen valuin puolimakaavaan asentoon sohvalle.
”Ei sinun kanssasi voi edes jutella”, äiti huokaisi ja lähti huoneesta. Haukotellen pudottauduin lattialle ja hyppäsin sieltä hetken kuluttua seisaallani. Mitä ihmettä sitä oikein tekisi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti