Neljätoista päivää! Koko ajan mennään lähemmäs joulua! Vieläkö tarina kuulostaa kivalta vai onko kääntynyt alamäkeen? Mukavaa päivää!
Mihin Aava oli
oikein kadonnut? Sitä ei näkynyt missään. Eikä liioin kuulunut.
Irvistin, oikeastaan minun pitäisi olla tyytyväinen hiljaisuudesta.
Mieltäni kuitenkin kaihersi koiran olinpaikka. Tavallisesti
hiljaisuus tarkoitti jotain ikävää. Kiersin talomme ympäri,
kurkkien jokaiseen huoneeseen erikseen. Talo oli siisti,
outoa.
”Aava!” huudahdin varoittavasti. Kuljin
kodinhoitohuoneen ikkunan ohi ja ohi käveltyäni pysähdyin kuin
seinään ja peruutin. Silmäni suurenivat kauhusta. En miettinyt
enää hetkeäkään vaan juoksin pihalle hyppien likaisten
vaatteiden ja pyyhkeiden yli.
”Aava tänne!” sihisin ovelta
kuitenkin niin kovaa, että koira varmasti kuuli. Juuri silloin
puhelimeni pärähti soimaan. Voihan per... persikka! Otin puhelimen
taskustani sihisten Aavalle kuin ilkeä käärme. Puhelintani
vilkaisematta vastasin ja törkkäsin luurin korvalleni.
”No?”
sihahdin puhelimeen hieman liian ilkeän kuuloisesti.
”Vou”,
Saaga sanoi yllättyneenä, ”miten joku voi kuulostaa noin
ilkeältä?” Irvistäen vastasin: ”Sori, Aava on lievästi
sanottuna pulassa”.
”Outs!” Saaga
nauroi.
”Heh heh, miten MINÄ selviän tästä. Aava on repinyt
naapurin jouluvalot alas...” ähkäisin puhelimeen ja mulkaisin
koiraani, joka tuijotti minua naapurin puolelta.
”Ja se on vielä
Jonin tontilla!” parkaisin kauhistuneena. Kuulin Saagan
pidättelevän naurua, mutta en välittänyt.
”Mitä asiaa
sinulla olikaan?” kysyin hölkätessäni Aavaa kohti.
”Ainiin!
Arvaa kenet näin äsken!!” Saaga kiljui korvaani niin, että minun
oli siirrettävä puhelintani kauemmaksi korvaltani.
”Joel?”
kysyin varovasti. Saaga kiljui toistamiseen. Ähkäisin
kärsimyksestäni, tiesin syyllisen kuuroutumiseeni. Pomppasin
lumikasan päälle ja tähyilin koiraa, jota ei näkynyt enää
missään. Perhanan koira.
”Missä? Ja miten meni?” kysyin
poissaolevasti ja katselin epätoivoisesti naapurieni pihan sotkua.
Aavalla oli selvästi ollut eri näkemys jouluvalojen paikasta.
Sitten kuulin oven kolahtavan. Katsoin ensin taakseni oliko
ulko-ovemme kolahtanut kiinni. Ei ollut, mistä se oli oikein
kuulunut? Kuulin etäisesti Saagan selittävän jotain puhelimeen,
mutta minulta meni kaikki täysin ohi korvien. Tuijotin vain
kauhistuneena Jonia ja tämän vaimoa Saaraa, jotka katselivat kahta
kauhistuneimpina vuorotellen pihaansa, Aavaa ja sitten minua.
Nielaisin kuuluvasti. Saagakin kuuli sen ja tiedusteli, että mitä
tein.
”Tota... Soitan myöhemmin”, kuiskasin irvistäen ja
löin ystävälleni luurin korvaan. Pari minuuttia oli aivan
hiljaista. Sitten kuulin Saaran henkäisevän kauhistuneen
kuuloisesti. Nostin pääni ja katsoin naapureitani.
”Onko tämä
tuon koiran tekosia?” Joni kysyi ilmeettömänä ja osoitti Aavaa.
Vedin syvään henkeä ja vastasin: ”On, anteeksi.” Sitten tuli
taas hiljaisuus. Kaikki tuijottivat sotkua pihassa. Jouluvalot olivat
solmussa ja osaksi katkenneet.
”Mitäpä jos hakisit tuon koiran
pois?” Saara kuiskasi ja katsoi minua anelevasti. Nyökkäsin ja
hätäisesti ryntäsin pihan poikki kohti Aavaa. Katsoin koiraa
vuoroin varoittavasti, vuoroin anelevasti. Se seisoi kuin patsas
paikallaan ja hiljaa mielessäni rukoilin, että se pysyisikin siinä.
Kyykistyin metrin päähän ja kutsuin Aavaa topakasti. Se juoksi
luokseni ja painautui minua vasten. Melkein hellyin sille, mutta sen
verran sotkua pentu oli saanut aikaan, että sitä odottaisi kunnon
saarna myöhemmin. Nappasin Aavan syliini ja käännyin Jonin ja
Saaran viereen.
”Olen todella pahoillani!” sanoin
epätoivoisesti.
”Sen haukkumisen vielä kesti ja ymmärsinkin
sen jotenkin. Tämä meni kuitenkin ihan yli! Koira on sinun, joten
sen on myös pysyttävä luonasi!” Joni ärähti vihasena.
Hätkähtäen tuijotin naapuriani ilmeettä. Saara tönäisi
miestään.
”Tinja on vielä nuori, joten älä huuda.
Huutaminen ei ratkaise mitään”, Saara sanoi viisaasti. Hymyilin
helpottuneena naiselle, hän oli aina ollut ymmärtäväinen ja
välittävä. Jonin hartiat rentoutuivat ja tämä katsoi vaimoaan:
”Olet oikeassa, kuten aina. Siksi rakastankin sinua”. Irvistin ja
estin irvistykselläni nauruni. Naapurini olivat noloja!
”Eli tämä on
tällä selvä?” Saara kysyi. Nyökkäsin. Olin siivonnut
naapurieni pihan ja luvannut korvata rikki menneet valot.
”Hienoa,
kiitos!” Saara hymyili ja antoi minulle puolittaisen
halauksen.
”Turhaan kiittelet. Mehän tämän sotkun
aiheutimmekin...” sanoin pahoitellen.
”Ollutta ja mennyttä.
Kaikki on nyt hyvin”, Saara sanoi lohduttavasti. Hymyilin tälle ja
kiitin ymmärtäväisyydestä. Hyvästelin tämän ja kävelin tien
kautta kotiin. Kaikkea se koira saikin aikaan. Tämän olisi syytä
loppua pian, koiran omistaminen oli rankkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti