Apua, pian alkaa joululoma! Monta postausta olisi vielä julkaistava ennen joulua (joulukalenterin lisäksi), mutta kuinkahan sitä oikein ehtisi!
Totesin, että tarinan laatu on laskenut aika paljon... Koitan panostaa nyt enemmän viimeisiin luukkuihin!
Joulukuun 16. päivä
”Nyt riitti!” puuskahdin käveltyäni koulun ruokalasta Saagan
perässä. Saaga käännähti katsomaan minua. Tartuin ystävääni
kädestä ja vedin hänet nurkan taakse.
”Mikä on? Oikeasti?”
kysyin hermostuneena Saagaa silmiin tuijottaen.
”Ai mit...”
Saaga aloitti, mutta nostin käteni ilmaan keskeyttäen hänen
puheensa ja sanoin: ”Älä yritä. Ihan oikeasti, mitä olet
tehnyt?” Saaga nielaisi epäröiden. Tuijotin tätä
vaativasti.
”Johtuuko tämä Aavasta kuten sanoit? Puhunko siitä
liikaa?” kyselin kärsimättömänä.
”Ei”, Saaga vastasi ja
jatkoi: ”minusta olisi vain ollut kiva, kun olisit kuunnellut minua
perjantaina”. Saaga meni vaikean näköiseksi ja hento puna nousi
hänen kasvoilleen.
”Siitäkö tämä johtuikin? Olisit
sanonut!” Huudahdin hämmentyneenä.
”Unohda koko juttu,
olisin vain Joelista selittänyt. Ei mitään tärkeää”, Saaga
vähätteli katsettani vältellen.
”Höpö höpö! Ala laulaa!”
käskytin hymyillen sitten lämpimästi. Saaga naurahti ja hypähti
kaulaani.
”Okei, olikin aika kauheaa olla riidoissa kanssasi”,
Saaga tunnusti ja rutisti minua lujaa. Halasin takaisin ja sanoin
etten haluaisi enää yhtäkään riitaa välillemme. Loppupäivän
kuuntelinkin kaiken viimeisten päivien aikana tapahtuneista
jutuista. Ihan perusteellisesti!
”Meinasiko se oikeasti syödä joulukinkun??” Saaga sanoi ja
alkoi nauraa hullun lailla. Nyökyttelin virnistellen ja kertasin
kolmannen kerran Saaran hämmentyneen ilmeen. Saaga kikatti keskellä
jalkakäytävää.
”Hyvin näyttää teidän talutusharjoitukset
onnistuvan”, Saaga nauroi pukaten minua kylkeen. Irvistin ja
myönsin jokaisen harjoituskerran menneen päin metsään. Hitaasti
edeten lähestyimme kotiani. Kuulin jo kaukaa äänekkään ja tiheän
haukun.
”Onko tuo Aava?” Saaga hämmästeli. Nyökkäsin ja
aloin ihmetellä mikä koiralla oli. Puolella korvalla kuuntelin
Saagan hämmästystä siitä miten paljon koira oli
kasvanut.
”Toivottavasti se alkaisi pikkuhiljaa oppiakin
jotain”, tuhahdin ja kiristin vauhtiani.
”Kaikki ajallaan”,
Saaga naurahti huvittuneena. Jep, sitten kun Aava-neidille sopii...
Saisin varmaankin odottaa aika kauan. Kävelimme viimeiset metrin ja
käännyimme sitten kotipihaani.
”Aava!?” kiljaisin kimeään
haukuntaan kyllästyneenä. Korviani vihloi ikävästi tiheä
haukunta. Näin Aavan pomppaavan koppinsa ovelta häkin ovelle
hyppimään. Päätäni pudistellen annoin Saagan mennä avaamaan
häkin oven. Ystäväni silitti varovasti Aavan pehmeää turkkia
häkin raosta ja avasi sitten oven. Aava hyppäsi häkistään ja
loikkasi Saagaa vasten, etutassut ystäväni jalan ympärillä.
Katsoin koiraa kuin hölmöä. Mitä ihmettä se teki, tämä oli
uutta pennulta. Saaga kikatti ja talutti koiranpennun
päälakea.
”Aavahan on kasvanut ihan älyttömästi!” Saaga
huudahti mittaillessaan pentua katseellaan. Kurtistin kulmiani ja
seurasin Saagan katsetta. Minusta se oli aivan samankokoinen kuin
viikkokin sitten. Hetken mietittyäni oivalsin kuitenkin, että Saaga
ei ollut nähnyt Aavaa pitkään aikaan. Ehkä sille oli tullut
kasvupyrähdys viikonloppuna. Kuka tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti