Joulukalenterin 3. luukku

Joulukalenteri on kerännyt hurjasti katselukertoja ja olen saanut tästä positiivista palautetta. Kiitos ihan älyttömästi hyvästä vastaanotosta. Tarinan alku on tehty huolellisemmin kuin loppuosa, koska tarinan kanssa tuli vähän kiire. Tässä kuitenkin kolmas osa!

Sivupalkissa kysely jouluaaton postaukseen liittyen!

Joulukuun 3. päivä

Istun talomme kulahtaneilla rapuilla pää käsieni varassa. Silmät sirrissä katsoin hullusti riekkuvaa Aavaa. Miten jollakulla voi olla energiaa noin paljon torstaiaamuna. Haukotus valtasi minut ja peitin suuni kädelläni. Kietouduin toppatakkiini paremmin ja nousin ylös. Aava juoksi ympäri pihaa ja hyökkäili pieniin lumikinoksiin. Pienet jalat viilettivät pentua ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle, eteen ja taakse. Mitä ihmettä minun piti tehdä täällä kylmässä seitsemältä aamulla. Kahden tunnin päästä alkaisi koulu ja minulla olisi ollut aikaa nukkua vielä lähes puoli tuntia. Äiti oli kuitenkin herättänyt minut ihanista unistani ja käskyttänyt pihalle koiran kanssa. Peitin kasvot käsilläni ja pyyhkäisin unihiekat silmistä.

”Aika mennä sisälle Aava!” huikin koiraa. Se ei tuon taivaallista välittänyt käskyistäni, vaan jatkoi onnellisena leikkejään. Raskaasti huokaistan lähdin kävelemään koiraa kohti, tarkoituksenani napata Aava syliini. Juuri kun olin ottamassa sitä, se ampaisi karkuun niin nopeasti kuin tassuistaan pääsi. Vaikka olinkin turhautunut, en voinut olla nauramatta hullunkuriselle näylle. Hymyillen pudistin päätäni ja nappasin lumipaakun.

”Aava katso!” Yllytin koiraa ja lähdin juoksemaan ovelle päin. Kuului kimeä haukahdus ja lumen narskuntaa, kun koira ampaisi perääni. Se juoksi ympärilläni ja hyppi lumipaakkua kohti. Heitin sen oven eteen portaille. Aava hyökkäsi sen kimppuun ja sain viimein pennun hyppysiini.

”Ja nyt sisälle senkin ilkimys”, naurahdin ja astuin kynnyksen yli sisälle. Ovi paukahti perässäni kiinni ja laskin Aavan maahan.

”Aava nyt lopeta toi vinkuminen ja pysy sisälle, pliiis...” valitin koiralle, kun olin lähdössä kouluun. Olin jo kolme kertaa joutunut kantaa sen takaisin sisälle, kun se oli aina livahtanut ovenraosta. Kouluun lähdöstäni ei tullut yhtään mitään. Minulla oli tasan viisi minuuttia aikaa kävellä bussipysäkille. Lopulta omatuntoni salli sen verran, että pystyin hylkäämään vinkuvan koiranpennun sisälle ja paiskaamaan oven kiinni. Tein uuden ennätyksen juostessani bussipysäkille, kolme minuuttia ja ehdin bussiin! Tosin viime tipassa. Bussin ovet olivat jo puoliksi kiinni, kun saavuin hengästyneenä bussinovelle. Heilutin käsiäni, jotta kuljettaja näkisi minut ja pian hän avasi virnistäen oven.

”Anteeksi tosi paljon, mutta meille tuli eilen koira ja...” aloitin hengästyneenä, mutta bussikuski keskeytti minut.

”Ymmärrän, meilläkin on koira”, kuski virnisti ja käski minut istumaan. Kiltisti tottelin ja lysähdin istumaan. Luojan kiitos bussikuskilla oli koira!

Omatuntoani kolkutti, kun ajattelin vinkuvaa koiraa kotona. Aava oli vielä niin pienikin...

”Tinja hiljaa!” opettaja sähähti käärmeen lailla. Säikähtäen hätkähdin tähän päivään ja suoristin selkäni.

”Juu...” mumisin lähinnä itselleni. Muu luokka nauroi ja minäkin yritin vähän naureskella. Heh, olipa hauskaa. Opettaja mulkoili minua koko lopputunnin. Yritin keskittyä tekemään matematiikan tehtäviä, mutta koska alkutunnin opetus oli mennyt ohi korvien, ei tehtävien teosta tullut mitään. Pyörittelin kynää kädessäni ja piirtelin vihkoon koiran kuvia. Aavan vinkuminen soi ikävästi päässäni. Vilkuilin minuutin välein kelloa, samalla käsiini nojaillen. 

”Saaga...!” sihisin edessäni istuvalle kaverilleni. Saaga vilkasi olkansa yli ja käski minun pysyä hiljaa. Hiljaa mielessäni kirosin keskittymiseni herpaantumista ja jatkoin sitten kynän pyörittelyä ja kellon vilkuilua. Kahdenkymmenen pitkästyttävän minuutin jälkeen kello soi ja pääsin pakkaamaan tavarani laukkuun.

”Loput tehtävät läksyksi!” opettaja huudahti melun yli. Silmäni suurenivat kauhusta, en ollut saanut tehtyä yhtäkään tehtävää. Päätäni pyöritellen kävelimme Saagan kanssa ulos luokasta ja kaverini alkoi onnellisena kertoa ettei hänelle tullut läksyä ollenkaan. Tuhahdin vain ärtyneenä. Minun iltani tietäisi paljon läksyjä, maton pesua ja pihalla seisoskelua. Kaikki sen pienen pirun takia.

Juoksin ulos luokasta ulos, koko muu luokka kannoillani. Nappasimme takit ja lapaset mukaan, tungimme kengät jalkaamme ja ryntäsimme ulos. Olimme päättäneet pitää yhden ylimääräisen vapaatunnin koulusta. Sijaiset olivat vähän hölmöjä, kun lähtivät kopioimaan monisteita tunnin alussa, päästäen meidät ensin luokkaan. Tietenkin käytimme tilanteen hyväksi ja pakenimme. Verkkaisesti kävellen suuntasimme läheiseen kahvilaan. Juttelimme mukavia ja nauroimme opettajille. Siirryin kovaäänisestä höpöttäjästä sivustaseuraajaksi ja kuuntelin hymyillen luokkamme juttuja. En tiennyt montakaan luokkaa, jolla olisi ollut näin hyvä yhteishenki, mitä meillä oli. Vietimme englannin tunnin sijaan, lopun koulupäivästä kahvilassa.

Kävelimme Saagan kanssa leveää hiekkatietä pitkin kotiani kohti. Ovella oli luultavasti vastassa vinkuva koira, joka tahtoi ulos. Nousin portaat ylös.

”Hei ootas, hys”, hyssyttelin Saagan. Tämä hiljeni yllättyneenä. Kuuntelin sisältä kuuluvia ääniä. Oli hiljaista, outoa. Kaivoin avaimet taskusta ja kiskoin raskaan oven auki.

”Aava?” huhuilin varovasti. Viisi hidastettua sekuntia kului, ennen kuin kuului pieni haukahdus.

”Aava”, huikkasin normaalilla äänellä ja pian edessäni olikin koira, joka oli yltä päältä pienessä valkoisessa karvassa.

”Oi että kun ihana!” Saaga kiljaisi ihastuneena. Minä en pystynyt kuin tuijottamaan koiranpentua suu auki. Mitä se oli tällä kertaa tehnyt? Potkaisin kengät jalastani ja pyysin Saagaa pitämään koiran luonaan. Ihastunut kaverini teki sen varmasti mielellään. Keittiön läpi kuljettuani tulin olohuoneeseen. Kauhistuneena tukin suuni kädelläni, estäen huudon. Suljin sekä suuni että silmäni ja nostin katseeni kohti kattoa. Mikä katastrofi! Saaga ilmestyi hetken päästä vierelleni, eikä tämä jäänyt hiljaiseksi.

”Oho!” tämän suusta pääsi. Pudistelin päätäni epätoivoisena. Tyynyt oli purtu rikki ja niiden sisältä oli tehokkaasti levitetty koko olohuoneeseen. Valkoinen viltti oli silputtu pieniksi paloiksi ja jotenkin Aava oli saanut yli metrin pituisen, raskaan kasvin kaatumaan. Se oli mennyt keskeltä poikki ja mullat olivat pitkin lattiaa.

”Ei voi olla totta!” parahdin ja lopulta lysähdin maahan. Miksei mikään tuon koiran kanssa onnistunut niinkuin olisi pitänyt.

Kymmenen minuttia vain istuin olohuoneen lattialla. Saaga piti Aavaa sylissään hiljaisena.

”Tinja? Siivottaisiinko tämä sotku ennen kuin vanhempasi tulevat kotiin?” Saaga ehdotti lopulta. Nyökkäsin hyväksyvästi. Nousin ja sain halauksen. Hymyilin jo vähän, kun Saaga laski Aavan pihalle juoksemaan. Tuo sotku oli Aavan vika, mutta en voinut syyttää siitä pelkästään pientä koiranpentua. Se ei ollut tottunut olemaan yksin ja oli purkanut pelkonsa ja yksinäisyytensä olohuoneen tyynyihin.

”Pitäiskö meidän ostaa Aavalle jotain leluja?” kysyin yllättäen. Saaga innostui heti ja aloimme suunnitella ostosreissua läheiseen mustiin ja mirriin.

”Toistaiseksi lumipallot saavat riittää”, sanoin ja viskasin yhden kauas Aavasta. Se rikkoutui pieniksi paloiksi, mutta pentua se ei haitannut. Se pyydysti jokaisen tassujensa alle. Nauroimme Saagan kanssa mahamme kipeiksi