Joulukalenteri 24. luukku

Viimeiseen luukkuun kokeilin viimein tehdä tämän valkoinen youtube palkin. Käytin aikaani itse laulun valitsemiseen, koska suosikkeja on aivan liikaa! Lopulta päädyin tuohon, toivottavasti pidälle tästäkin luukusta. :)

Viimeinen osa tarinaa! Kertokaa rehellisesti mielipiteenne kommentteihin. Oliko tarinassa jotain negatiivista? Omasta mielestäni ei ihan nappiin mennyt ja aionkin varmasti vielä näin jälkeenpäin korjailla tarinaa ainakin omiin tiedostoihini.

Tänään tulee vielä toinenkin postaus aika myöhään illalla. Toivomanne my day nimittäin. Vai olisiko sittenkin meidän päivä? :)

Joulukuun 24. päivä

 Tänään on päivä, jota kaikki odottavat. Tämä päivä on vuoden kohokohta, jouluaatto! Pirteänä juoksin alakertaan, vaivautumatta edes vaihtamaan yöpukuani pois. Hypähdin olohuoneen sohvalle ja klikkasin tv:n auki. Vaikkakin viisitoista olin, joulupukin kuumaalinjaa ei voita mikään! Olin jopa nelivuotiaana soittanut sinne ja laulanut joulupuu on rakennettu. Irvistäen selasin kanavia siihen asti, kunnes TV2 osui kohdalle. Siellähän se pukki jo puhua pälätti kovaa vauhtia.
”Huomenta!” äiti hihkaisi istahtaessaan viereeni.

”Huomenta”, mumisin keskittyen tv:n katseluun. En viitsinyt olla vihainen jouluaattona. Vaikka oma jouluni olisi ilottomampi, tiesin vanhempieni rakastavan joulua. En halunnut pilata teidän iloisia mieliään.

Lumi heilui maahan hiljalleen, peittäen alleen vanhan lumen. Uusi valkoinen kerros oli kuin puhtaus, lumi puhdisti joulun ja mahdolliset synkät mielet. Potkin lumet alas ulko-ovemme edestä ja laskeuduin varovasti liukkaat portaat alas.
”Tulkaa jo!” huikkasin juuri ennen kuin ovi paiskautui kiinni. Vaikea joojoo kuului oven läpi. Virnistäen kävelin automme luo ja hypähdin takapenkille. Laskin hopeana kiiltelevän lahjapussin viereeni penkille ja kiinnitin turvavyöni. Isä istahti kuskin paikalla ja äiti hänen viereensä. Auton lähtettyä käyntiin, ajoimme parin kilometrin päähän Saagan luokse. Vanhempani jäivät autoon odottamaan, kun menin koputtamaan ystäväni ovelle. Säikähdin, kun kiljuva Saaga avasi oven ja kapsahti kaulaani. Nauraen toivotin hänelle hyvää joulua ja ojensin lahjapussin. Sain häneltä suuren paketin saatesanoin: ”Avaat sen sitten vasta illalla!” Hämmästyneenä hymyillen hölkkäsin autoon.

”Väsyttää!” valitin sohvannurkasta, katsellen lahjapaketteja kuusen alla.
”Joko avataan lahjat?” kysyin ärtyneenä. Äiti vain vinkkasi silmäänsä ja ojensi minulle kimblen. Ähkäisten myönnyin ja nousin kunnolla istumaan. Isä liittyi seuraamme innoissaan. Joulu oli käytännössä ainoa päivä vuodesta, kun vietimme koko päivän yhdessä. Muulloin kaikilla oli omat tekemisensä. Liikuttelin pelinappuloitani keskittyen peliin. En edes huomannut vanhempieni vilkuilevan toisiaan salaperäisinä. Yhtäkkiä, kesken pelin ovelta kuului koputus. Nostin toista kulmaani hämmästyneenä.
”Minä avaan”, isä sanoi ja nousi seisomaan. Katselin isää, hänen kävellessään ovelle. En erottanut eteisestä kuuluvia ääniä, näin vain kyynelverhoni takaa neljä tassua, jotka viilettivät minua kohti täyttä vauhtia.
”Näenkö unta?” kysyin hiljaa. Äiti hymyili ja vastasi kieltävästi. Kyynelien valuessa poskillani aloi nauraa, Aavan hypätessä syliini. Silitin sen pehmeää turkkia iloisena. Aava nuoli kasvojani innoissaan ja sai minut nauramaan entistä kovempaa. Ihmiset olohuonen oviaukossa tulivat olohuoneen puolelle. Aavan rauhoituttua, pyyhkäisin kyyneleet silmistäni.
”Hyvää joulua!” Aavan kasvattaja Maria toivotti hymyillen. Nousin ylös sohvalta, päästämättä Aavaa sylistäni ja riensin halaamaan Mariaa.
”Tämä on paras antamani joululahja”, Maria sanoi minua rutistaessaan.
”Aava on paras saamani joululahja!” sanoin iloisesti nauraen. Onnelliset kyyneleet valuivat silmistäni koko loppuillan, tämä oli elämäni paras joulu! Siitäkin huolimatta, että Aava piti minut virkeänä juostessani pihalla vähän väliä. Vanhempani näyttivät tyytyväisiltä ja se teki minut vielä iloisemmaksi.

Vaikka kaikki oli tuntunut kaatuvan päälle, lopulta kaikki oli järjestynyt. Katsoin leveästi hymyillen pientä paperinpalaa kädessäni. ”Joulupukki taisi kuulla toiveesi!” Tiesin tasan tarkkaan keneltä se pieni lappu oli. Tiesin myös, kuka oli tänä vuonna toiminut joulupukkija ja jäjestänyt kaiken. Ehkä se selviää teillekin joskus. Vilkasin vielä kerran tuhisevaa koiranpentua. Kuinka onnellinen voi yksi ihminen olla? Pienet asiat, ja vähän suureammatkin, tekivät tästä joulusta täydellisen.
”Hyvää joulua kaikille!” kuiskasin tuijottaessani tummalle tähtitaivaalle, juuri nähdessäni tähdenlennon. Se oli minun toiveeni, hyvä joulu kaikille.

Joulukalenterin 23. luukku

Joulukuu on vuodesta sitä aikaa, kun aika tuntuu lentävän eteenpäin kovaa vauhtia. Ainakin se siltä tuntuu, kun joulua odottaa kuin kuuta nousevaa. Tämä vuosi ei poikkea millään muista vuosista. Näin aatonaattona siihen herää ja huomaa, että hei, toiseksi viimeinen luukku! Tarina vetelee viimeisiään, miten käy Aavan? Entä millainen joulu Tinjalla on? Katsomaan sitä sitten huomenna :)

Joulukuun 23. päivä

"Harmi, kun se Aava-neiti lähti. Se vaikutti oikein mukavalta koiralta”, paappa sanoi murhaallisena. Nyökkäsin vain, vaikka mielini olisi tehnyt virnistää huvittuneena. Paappani ei ollut kertaakaan nähnyt koko koiraa, mutta oli silti hyvin kiintynyt siihen. Tai sitten hän vain näytteli myötätuntoista erittäin hyvin.

”Mitä, onko Aava lähtenyt? Mihin? Ja miksi ihmeessä?” Mummi huudahti ihmeissään, myötätuntoinen pilke silmissään.

”Pieniä ongelmia tuli matkaan”, isä sanoi tekohymy kasvoillaan. Mummi kurtisti kulmiaan ja kysyi minkälaisia ongelmia. Isä yskäisi kuin saadakseen lisää aikaa miettiä.

”Tottelevaisuusongelmia”, hän sanoi sitten ja lappasi lisää täytekakkua suuhunsa.

”Tekosyitä”, mummi murahti itsekseen ja vinkkasi minulle silmää. Hymyilin leveästi hiusteni takaa, katse pöydässä. Mummi oli aina minun puolellani.

Olimme tulleet isovanhempieni luokse aatonaatoksi kahville. Heti ulko-oven avauduttua, ihana tuoksu oli leijaillut nenääni. Isovanhempieni oli aina mukava tulla. Ihan koska halusikaan tulla, otettiin sinut ilolla vastaan. Eikä jokakertaiset herkutkaan pahitteeksi olleet, päinvastoin! Jouluna varsinkin tulin tänne mielelläni. Koko talo oli koristeltu kauniiksi ja kotoisaksi, täällä oli hyvä rauhoittua.

”Joko odotat pukkia innolla”, paappa kysyi silmäänsä iskien. Irvistäen vastasin myöntävästi.

”Pukki voisi tuoda minulle Aavan”, sanoin haikeana. Yritin parhaani mukaan unohtaa Aavan ja puhua jostain muusta, koska ketään ei huvittanut kuunnella juttujani Aavasta. Se ei vain millään onnistunut.

”Ehkäpä joulupukki kuuli toiveesi. Tai juuri toivoessani taivaalla oli tähdenlento”, paappa naurahti.

”Eihän toiveet toteudu, jos sen sanoo ääneen”, nauroin haroin hiukseni pompulalle. Paappa ei enää nauranut, virnisti vain: ”Ehkä tämä oli poikkeus.” Hah, tuskimpa vain. Ei toiveeni ollut kyllä ikinä toteutuneet vaikka olin nähnyt monia tähdenlentoja ja onkinut jouluisin manteleita puuroista. Toivelistallani oli kymmenen vuotiaana ollut hevonen, en ikinä saanut sitä. Tai kaksitoista vuotiaana en päässyt maailmanympärysmatkalle. Minkäs teet, kun on epäonninen. En jaksanut uskoa, että haaveeni enää toteutuisivat. Olin jo monesti saanut todeta pettyväni aina, kun haaveeni kävi toteen.

Vanhempani juttelivat mummini ja paappani kanssa. He olivat syventyneet johonkin keskusteluun eivätkä huomanneet, kun livahdin nopeasti yläkertaan. Hipsin portaat varovasti ylös ja väistelin narisevia portaita. Hiljaa työnsin narisevaa ovea auki ja irvistin, kun ovi narahti. Lopulta pääsin oven toiselle puolelle ja hypähtelin kaapin luo. Etsin katseellani valokuva-albumia, jonka tiesin löytyvän kaapista. Lopulta löysin sen ja nappasin käteeni. Halusin nähdä kuvia Hustista, isovanhempieni koirasta. Selasin albumia hiljalleen ja tarkastelin vanhoja, epätarkkoja kuvia. Osasta kohtaa ne olivat palaneet puhki. Jotkin kuvat olivat aikanaan kastuneet, sillä ne olivat vaalentuneet ja hieman käpristyneet. Eräässä kuvassa Huti istui revityn sohvan päällä, sen ilme kertoi syyllisen. Nauraen mietin, miten hyvin kuvassa näkyi sen hetken tunnetiloja ja koiran sotkut. Miten isovanhemmilleni oli tullut mieleen ottaa kuva, vaikka koira oli pahanteossa? Vanhemapani olisivat jo huutaneet täyttä kurkkua ja koira olisi ollut häkissä seuraavan viikon ajan.

”Tinja! Lähdetään kotiin!” äiti huikkasi alakerrasta. Huudahdin vastauksen ja laitoin albumin nopeasti kaappiin.

Illalla kotona päätin ottaa albumin kuvan puheeksi.

”Äiti, isä. Näin mummin ja paapan luona yhden kuvan heidän vanhasta koirastaan”, sanoin hiljaa sohvan nurkasta. Vanhempani käänsivät päänsä katsoakseen minua. He jäivät katsomaan minua odottavasti hymyillen.

”Siinä kuvassa Huti istui keskellä rikottua sohvaa...” aloitin ja jäin katsoman hämmentyneenä, kun isä jatkoi lauseen loppuun minun puolestani.

”Syyllisen näköisenä”, isä sanoi nauraen ja jatkoi: ”Muistan Hutin. Se oli oikein veikeä koira, joskaan se ei kauheasti minusta pitänyt”.

”Miksei?” äiti kysyi mielenkiintoa äänessään.

”No, molemmat olimme joskus pentuja. Pojilla on rajut leikit”, isä irvisti. Me äidin kanssa aloimme nauramaan. Hetken kuluttua isä kysyi mikä minun asiani oli ollut. Pienen hetken harkitsin etten kertoisi, mutta avasin sitten suuni: ”Aloin miettiä, että isovanhemmillani on riittänyt huumorintajua, kun ovat ottaneet kuvankin. Toisin kun teillä...” sanoin ja mutisin hiljaa viimeisen lauseen.

”No, no. Huti oli mainio koira heille. Ihan kuin koira olisi tarkoitettu juuri siihen taloon”, isä sanoi haikeutta äänessään. Huokaisin syvään, tämä keskustelu ei mennyt siihen, mihin sen halusin johtavan. Luovutin ja siirsin huomioni Televisioon.

Joulukalenterin 22. luukku

Joulukuun 22. päivä

Kaksi yötä jouluun. Istuin olohuoneen sohvalla, katsellen talomme takana aukenevaa metsää. Tuo oli ollut Aavan mielestä kiva paikka, vaikka se olikin ensimmäiselä kerralla eksynyt sinne.

”Nyt olisi aika koristella kuusi”, isä totesi pirteänä oviaukosta. Hätkähtäen käännyin katsomaan isää ja suurta kuusta hänen vieressään. Se oli haettu metsästä jokin aika sitten Aavan kanssa. Sen valitsemiseen oli mennyt paljon aikaa, sillä olimme väitelleet isän kanssa siitä millainen oli täydellinen kuusi. Masentuneena käännyin takaisin ikkunaan päin. Kuulin isän huokaisevan hiljaa.

”Etkö halua koristella kuusta? Sehän on suosikki puuhasi jouluisin”, isä maanitteli pystyttäen samalla kuusta olohuoneen nurkkaan. Epäröiden vilkuilin sivusilmällä joulukuusta.

”Koristeet ovat tuossa laatikossa, jos muutat mielesi”, isä sanoi ja lähti hyräillen huoneesta. Toisessa huoneessa kuulin television avautuvan. Keittiössä äiti lauloi joululaulujen tahtiin leipoen pipareita. Talomme oli täynnä jouluntaikaa: jouluruokien tuoksuja, joululauluja, kuusi, valoja ja iloisia mieliä. Ei tämä joulu poikennut mitenkään edellisjoulusta. Tämä joulu olisi voinut olla erilainen, sata kertaa iloisempi ja hauskempi. Aavaa ei kuitenkaan enää ollut, isä oli vienyt sen takaisin kasvattajalleen.

Ripustin punaisen, hileistä kiiltelevän pallon kuusen oksalle. Katsoin sitä pienesti hymyillen. Laitoin toisen pallon viereiselle oksalle ja sitten kolmannen, neljännen ja viidennen. Keittiöstä tulvi iloinen joulumusiikki ja aloin hyräilemään sen tahtiin. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt... Nousin seisomaan jakkaran päälle ja kurottauduin asettelemaan tähden kuusen päähän. Lopuksi hypähdin pois tuolilta ja peruutin pari metriä.

”Ai yhtä kaunis!” sanoin hiljaa itsekseni hymyillen. Istuin sohvan reunalle katselemaan aikaansaannostani iloisena.

”Hieno kuten viime vuonnakin!” äiti kehui ovensuusta ystävällisenä. Hymyni hyytyi ja jäin tuijottamaan kuusta ilmeettömänä. Äiti käveli viereeni ja halasi minua.

”Oletko surullinen Aavan lähdöstä?” äiti kysyi. Kehtasikin kysyä, totta kai olin! Nyökkäsin ja vetäydyin äidin käden alta.

”Sehän on vain koira”, äiti hämmästeli.

”Olenko minäkin vain tytär?” kysyin kylmästi. Miten pystyi ajattelemaan koirastani noin. Että se on vain koira.

”Et tietenkään. Ehkä Aava olikin sinulle tärkeä”, äiti sanoi hiljaa mietteliäs ilme kasvoillaan. Ärtynyt ilme kasvoillani nousin ylös ja lähdin kävelemään pois huoneesta. Äiti tarttui käteeni pysäyttäen minut.

”Et lähde mihinkään. Haluan jutella”, äiti sanoi päättäväisenä. Peruutin takaisin istumaan äidin viereen ja jäin odottamaan.

”Miksi Aava on sinulle tärkeä?” äiti kysyi tutkaillen ilmeitäni.

”Pitäisikö siihen olla jokin syy? Se nyt vain on niin tärkeä”, sanoin ärtyneenä. Aina kaikelle piti olla jokin syy. Inhosin syitä.

”Ei kai sitten”, äiti mumisi hiljaa. Silmiäni pyöräyttäen valuin puolimakaavaan asentoon sohvalle.

”Ei sinun kanssasi voi edes jutella”, äiti huokaisi ja lähti huoneesta. Haukotellen pudottauduin lattialle ja hyppäsin sieltä hetken kuluttua seisaallani. Mitä ihmettä sitä oikein tekisi?

Joulukalenterin 21. luukku

Koko ajan jouluaatto lähestyy! Nyt voin jo varmasti luvata teille jouluaaton my dayn. Yritän saada sen jopa samanpäivän aikana blogiin.

Onko muilla kuin minulla joulufiilis vähän hukassa? Ehkä pari jouluelokuvaa auttaa tähän ongelmaani!

Joulukuun 21. päivä

Niiskuttaen seurasin huoneeni ikkunasta, kun isä lähti hakemaan Aavaa häkistä. Isäni katosi nurkan taakse, eikä kestänyt kauaakaan, kun Aava juoksi nurkan takaa etuovelle.

”Sehän on oppinut jotain”, pärskähdin itkuisena. Itkusta huolimatta pieni naurahdus karkasi huuliltani. Kuulin sisälle asti isän karjaisevan koiranpennun nimen. Näin Aavan ponkaisevan portailta alas ja viilettävän takaisin nurkan taakse. Pian se tuli kuitenkin takaisin. Isän kanssa. Isä kantoi sen auton takapenkille ja laittoi oven kiinni. Silmäni kostuivat uudelleen ja maisema pihalla alkoi näyttää utuiselta. En edes aikonut pyyhkäistä kyyneleitä silmiltäni vaan annoin itkun tulla. Ei sitä voinut estääkään. Viimeinen kuva Aavasta oli isän sylissä. Utuisesti näin vielä isän nousevan autoonsa ja ajavan pois pihasta.

”Minä yritin, ihan tosissani yritin. Ja epäonnistuin”, pärskin itkien. Ei mennyt ihan niinkuin piti. Olin kuvitellut vanhempieni pitävän koiran kaikesta huolimatta. Eilinen oli tullut iskuna vasten kasvoja.

”Hei hei ihana Aava”, kuiskasin vielä ja siirryin ikkunalta sängylleni. Voisin vaikka laskea uudelleen ne kattoon käytettyjän naulojen lukumäärän. Eihän minun tarvinnut enää vielä koiraakaan pihalle, kuurata mattoja, imuroida tai tarpoa lumihangessa.

”Yksi, kaksi, kolme”, laskin hitaasti, ”kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi...” Hätkähdin kuullessani jonkun tulevan sisään. Hiljenin, mutta jatkoin laskuja hiljaa mielessäni. Kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän... Äiti rykäisi. Jatkoin laskujani. Kaksikymmentäkahdeksan...

”Tinja”, äiti sanoi ja tuli viereeni sängylle makaamaan. Kaksikymmentäyhdeksän, kolmekymmentä...

”Mitä teet?” äiti kysyi minua tarkkaillen. Kolmekymmentäyksi. Äiti huokaisi ja katsoi minua vaativasti.

”Kuule Tinja”, äiti aloitti ja odotti hetken vastaustani, mutta kun sitä ei kuulunut, hän jatkoi: ”Meillä kaikilla oli hieno kuukausi. Aava toi paljon iloa tänne. Ja no, sitä harmia myös... Joka tapauksessa tämä joulukuu on ollut aivan uskomattoman upea!” Ahaa. Mielessäni mietin, miksi vanhempani sitten päättivät luopua Aavasta. Jatkoin laskuani, kolmekymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme...

”Tinja hei, ihan oikeasti. Älä ole lapsellinen”, äiti sanoi kättäni puristaen. Silmiäni pyöräyttäen jatkoin laskemista. Mihinkähän minä oikein jäin.

”Nyt Tinja! Ihan tosi, Aava lähti, hyväksy se! Tule alakertaan”, äiti komensi hermostuneena. En pystynyt olemaan enää hiljaa.

”Kuvittele miltä sinusta tuntuisi, jos joku veisi sinulta minut pois. Tämä on sama asia”, tokaisin ilkeästi ja käänsin äidille selkäni. Äiti oli hiljaa. Kuulin hänen silittävän ryppyjä päiväpeitostani sanattomana.

”Se ei ole sama asia”, äiti sanoi vielä hiljaa ja lähti huoneesta. Hän sulki oven hiljaa perässään, jättäen minut laskemaan. Kolmekymmentäneljä, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentäkuusi.

”Elämäni hirvein päivä”, sanoin hiljaa ääneen ja kirkoin peitot pääni päälle. Toivottavasti joulu olisi pian ohi!

Joulukalenterin 20. luukku

Joulukuun 20. päivä

”Ei...!” huusin kyynelten valuessa silmäkulmistani. Löin nurkin pöytään ja valahdin pöytää vasten. Suljin silmäni ja annoin kyynelten valua poskiani pitkin. Epäreilua!

”Tinja...”, isä huokaisi epätoivoisesti. Tuli hiljaista. Keittiössämme kuului vain hiljainen niiskutukseni.

”Parempi näin...” äiti sanoi hiljaa hetken kuluttua. En jaksanut väittää vastaan, vaikka mieleni olisi tehnyt vain huutaa ja raivota.

”Mitenniin?” kysyin vain hiljaa.

”Koira oli aina pulassa ja koulunkäyntisi heikkeni”, äiti sanoi. Tuhahdin, ei kai se nyt minun vikani ollut, että Aava hankkiutui aina pulaan. Sanoin sen ääneen, mutta kumpikaan vanhemmistani ei välittänyt. Isä tokaisi vain: ”Vien Aavan huomenna takaisin”. Katsoin isää ilmeettömänä samalla, kun kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tipahtelivat pöydälle.

”Ette te voi...” kuiskasin hiljaa, niin hiljaa, että vanhempanikaan eivät meinanneet kuulla.

”Miksemme?” äiti kysyi. Suljin silmäni lujasti kiinni. Kysyikö äitini, että miksi.

”No siksi!” sähähdin ja säntäsin kohti yläkertaa. Loikin joka toisen portaan kerrallaan ja paukautin huoneeni oven lujaa kiinni. Vanhempani saisivat painua sinne missä pippuri kasvaa, jouluni oli pilalla!

Oli monta asiaa mitä olisin voinut tehdä toisin. Pitää Aavaa paremmin silmällä tai opettaa sille heti käytöstapoja tai olisin voinut olla ankarampi sitä kohtaan. Siitä huolimatta, että Aava oli monesti karannut naapuriin, kadonnut metsässä, rikkonut esineitä ja paikkoja, käyttäytynyt huonosti tai koetellut hermojani, olin aina korjannut kaiken. Olin siivonnut ja torunut Aavaa, etsinyt sen metsästä ja pyydellyt anteeksi. Ja Aava oli ymmärtänyt. Se ei ollut tehnyt mitään kokeilemaansa juttua toista kertaa. Se ei rikkonut uudelleen naapureiden jouluvaloja tai meidän koristetyynyjä. Se oli heti ensi toisesta kerrasta oppinut, että pihalla oli vessa ja mieluiten metsän reunassa. Olin täysin hullaantunut Aavaan, siitä oli tullut minulle todella tärkeä.

Kävelin ikkunalle. Kääriydyin vilttiin ja istahdin tuolille ikkunan eteen. Enää neljä päivää jouluun. Olin odottanut koko joulukuun joulua yhdessä Aavan kanssa, mutta nyt se ei olisikaan täällä jouluaattona. Oli suunnitellut pitkän metsälenkin, herkullisen aterian pennulle ja yhteiskuvat. Olin jopa pystyttänyt kuusen Aavan häkkiin ja suunnitellut koristelevani sen jouluaattona. Mitä järkeä siinäkään enää oli, kun Aava lähtisi huomenna. Ei yhtikäs mitään. Turhautuneena nojauduin tuolilla taaksepäin, hautasin kasvot käsilläni ja purskahdin itkuun. Tätä vanhemapani saisivat vielä katua, aioin pitää lapsellista mykkäkouluani koko joulun ajan.

Joulukalenterin 19. luukku

Mitä te aiotte lomalla tehdä? Rentoutua, matkustaa johonkin, täyttää loman työnteolla? Kivaa lauantaita kaikille! Meillä on tänään siivouspäivä..

Joulukuun 19. päivä

”Tiedätkö mitä Saaga”, tokaisin rikkoen hiljaisuuden huoneessani.

”No?” Saaga mumisi ja nosti sitten päänsä ylös.

”Miksi kaikki sanovat, että rakkautta ei voi ostaa?” kysyin mietteliiänä. Kaikki turhaakin turhemmat asiat lentelivät päässäni sinne tänne ja aiheuttivat sen, että minulle tuli pakottava tarve avata suuni.

”Koska sitä ei voi ostaa”, Saaga vastasi silmiään pyöräyttäen.

”No voihan”, intin ja sain Saagan huokaisemaan. Luultavasti hän ajatteli, että joutuisiko taas väitellä kanssani aivan turhista asioista.

”Ei voi”, Saaga sanoi ja laski päänsä takaisin lattian rajaan.

”Minä olen ainakin ostanut rakkautta”, sanoin hypähtäen alas sängyltäni. Saaga naurahti huvittuneena: ”Suklaata ei lasketa”.

”En minä siitä puhunutkaan vaan Aavasta”, sanoin ja tönäisin ystävääni. Tämä nousi ähkäisten ylös.

”Ethän sinä rakkautta ostanut vaan koiran, jota aloit myöhemmin rakastaa”, Saaga virnisti voitonriemuisesti.

”Eei! Kyllähän minä Aavaa rakastin jo ennen kuin se tuli tänne. En vain tiennyt sitä vielä”, väitin vastaan. Saaga heittäytyi takaisin lattialle selälleen ja sanoi minulle: ”Olet mahdoton! Puhut nyt aivan eri asiasta. Eikä sellaista asiaa tai henkilöä voi rakastaa jota ei ole koskaan nähnytkään. Et siis millään voinut rakastaa Aavaa ennen kuin näit sen. Ja kun näit sen ensimmäisen kerran, se oli jo sinun. Eli mihin lopputulokseen tulimmekaan? Rakkautta ei voi ostaa”

”Ja pah!” tuhahdin vain ja laskeuduin Saagan viereen lattialle. Saaga hytkyi naurusta, tajuttuaan olevansa jälleen kerran oikeassa. Läpsäisin häntä mahaan, mutta se sai ystäväni vain nauramaan ääneen. Pian minunkin huuliltani karkasi iloinen hymy ja lopputulos oli raikuva nauru huoneessani.

”Tuo on toivotonta”, Saaga totesi ilmeettömänä talomme portailta. Hän istui alimmalla portaalla puhelin kädessään, seuraamassa yritystäni saada Aava hyväksymään talutushihnassa kulkemisen. Tarkoituksemme oli ollut lähteä lyhyelle kävelylle, mutta ensimmäinen ongelmamme oli saada Aavalle hihna. Se pinkoi karkuun heti hihnan nähnyään, eikä suostunut pysymään paikoillaan. Saaga oli todennut touhun olevan kuin hullujenhuoneella ja istahtanut portaille.

”No tuli itse yrittämään”, älähdin ärtyneenä. Jestas tuo koira aiheutti minulle harmaita hiuksia pään täydeltä. Saaga tunki puhelimen taskuunsa ja otti minulta talutusremmin.

”Näytetäänpä Aava miten tämä homma hoidetaan, eikös?” Saaga sanoi ja nappasi koiran jalkojensa väliin maahan. Lukko napsahti kiinni ja hämmentynyt koira seisoi kuin patsas paikoillaan.

”Hieno tyttö”, ystäväni kehui pentua hiljaa ja irrotti lukon. Sitten hän kääntyi minun puoleeni: ”Mikään koiraekspertti en ole, mutta tietääkseni kaikki eläimet opetetaan pikkuhiljaa. Ja eläimen ehdoilla. Kai”. Ilmeeni kirkastui ja hyppäsin Saagan kaulaan.

”Olet nero!” kiljuin innoissani. Saaga vain irvisti ja ojensi talutusremmin minulle. Toistin saman mitä ystäväni ole minulle näyttänyt ja tein sen niin kauan kunnes Aava ei edes muistanut hihnaa pannassaan. Taputin sitä hellästi ja ylistin maasta taivaaseen.

”Sehän alkoi sujua”, Saaga sanoi hymyillen ja löi pari kertaa käsiään yhteen. Nostin toisen käteni ilmaan ja Saaga läpsäisi sitä niin kovaa, että käteni alkoi punertaa. Irvistäen tönäisin Saagan maan tasalle, lumen sekaan. Saaga alkoi nauraen kokoamaan lumipalloa. Huudahtaen juoksin pari askelta poispäin ennen kuin sain pallon selkääni. Aava alkoi haukkua ja rynni perääni. Lumipallo-fani perässäni juoksin nopeasti karkuun. Iloinen naurumme raikasi pitkin pihaa, naapurustoon asti. Siitä ilosta ei kuitenkaan ollut kauaa iloa. Hymyni hyytyi seuraavana aamuna.

Joulukalenterin 18. luukku

Mikä päivä, mikä päivä!? Päivä, kun joululoma alkoi! Joulussa olimme hieman yli tunnin syömässä puuroa, käymässä kirkossa ja vastaanottamassa todistukset. Se olisi loma nyt. Mukavaa joululomaa kaikille niille joilla se alkoi jo :)

Joulukuun 18. päivä

”Joululoma!” kiljuin saatuani todistuksen käteeni ja päästyäni koulun ulkopuolelle. Luokkalaisena katsoivat minua ihmeissään, mutta innoissani hypin koulun parkkipaikalla. Keskiarvon kerkeäisi laskea myöhemminkin. Näin äidin naputtelevan autonsa rattia kärsimättömänä, mutta minut huomattuaan lopetti sen ja käynnisti auton. Hypähdin hänen kyytiinsä ja sain kokea millaista olisi, jos äiti olisi rallikuski.

”Vou”, henkäisin hiljaa puristaen etupenkin molemmin puolin kovaa kiinni. Tiedustelin mihin äidillä mahtoi olla kiire.

”Isä vahtii lanttulaatikkoa”, äiti sanoi vain ja ymmärsin samantien. Sen enempää ei tarvinnut sanoa, sillä isä+keittiö oli katastrofi, se oli tarkkaan tutkittu tulos.

”Okei, paina kaasua ennen kuin lanttulaatikko palaa!” tokaisin vain eikä äiti kaivannut toista käskyä. Ihmettelin vain miksi isä ei ollut hakemassa minua, äitikin olisi säästynyt kaikelta ylimääräiseltä stressiltä.

”Ei palanut!” isä huusi heti kuultuaan etuoven auenneen. Kuulin äidin huokaisevan helpottuneena. Minä vain virnistin ja päästin vinkuvan Aavan ulos. Se lähti haukkuen kiertämään taloamme kuin pähkähullu. Kulmat kurtussa, suu lautasen kokoisena ihmettelin oliko koira päässyt koko päivänä ulos vai oliko se lopullisesti seonnut! Toisen kierroksen jälkeen pentua ei enää näkynyt mailla halmeilla. Silmiäni pyöräyttäen lähdin laahustamaan talomme taakse katsomaan millainen kolo tällä kertaa oli valmistumassa.

”Aava hei, nyt en jaksaisi”, sanoin ja vilkaisin sitten talon taakse.

”Eih”, ähkäisin todettuani, että koira ei todellakaan ollut jäänyt omalle reviirilleen. Mihin ihmeeseen se oli lähtenyt? Tielle? Ei, ei sentäs. Metsään? Tuskin. Naapuriin? Naapuriin! Käännyin kannoilleni ja riensin katsomaan joulukuun aikana tutuksi tullutta naapurin pihaa. Siellähän se vahtasi lintulautaa. Paappani taisikin mainita jotain lintukoirasta. Päättäväisenä marssin Jonin ja Saaran pihaan.

”Noniin Aava, eikö tämä tontti ole tullut jo vähän turhankin tutuksi. Jospa lähdettäisiin leikkimään vinkuleluilla”, maanittelin kävellessäni koiraa kohti. Aava ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota, mutta päästessäni sen viereen, pentu päätti lähteä hippasille. Ähkäisten nousin kumarasta ja tuijotin Aavaa. Se oli parin metrin päässä minusta ja tuijotti edelleen lintulautaa. Sitten koira aloitti kimeän haukunnan.

”Aava!” ärähdin vihaisena, ”Tänne senkin paholainen”. Haukunta oli herättänyt naapureidenkin huomion ja nyt he seisoivat portailla.

”Anteeksi!” huikkasin ja hypähdin nopeasti koiran eteen ja nappasin sen tiukasti syliini. Aava aloitti kimeän haukunnan kuin vastalauseeksi keskeyttäessäni sen leikin.

”Tinja, minulla olisi hieman asiaa sinulle”, Joni sanoi hitaasti kuin estäen räjähdystä syntymästä. Voihan itku, taas sotkujen siivousta. Tällä kertaa tosin juttelun merkeissä.

”Jätit sentäs jouluvalot rauhaan”, tuhahdin hiljaa sylissäni rimpuilevalle koiranpennulle. Suoristin selkäni ja kävelin naapureideni luo. Joni seisoi kädet puuskassa portailla, Saaran edessä.

”Tuo koira”, Joni aloitti Aavaa osoittaen ja jatkoi, ”aiheuttaa paljon ongelmia koko naapurustoon”. Avasin suuni vastalauseeksi: ”Ei se muita kuin teitä häiritse”. Joni tuhahti.

”Meitä se kuitenkin häiritsee. Se on aiheuttanut meille paljon työtä ja stressiä”, Joni sanoi katsahtaen paheksuvasti Aavaa.

”Minähän olen siivonnut kaikki sen sotkut ja pahoitellut”, vastasin kulmiani kurtistaen.

”Totta ja kiitos siitä. Tämä ei siltikään voi jatkua näin”, Saara sanoi väliin. Katsoin häntä pahoillani, eihän tämä minun vikani ollut.

”Okei. Vaikka en minä tätä tahallani tee”, sanoin hiljaa ja käännyin pois. Oli inhottavaa kuulla aina haukkuja ja torumisia omasta koirastaan. Kyllähän minä ymmärsin sen tehneen väärin, en minä tyhmä ollut. Joulumieleni laski kuin lehmänhäntä kantaessani Aavaa takaisin kotiin. Saara ja Joni huikkivat minua hetken, mutta luovuttivat lopulta. Laskin Aavan häkkiin ja suljin oven.

”Olen pahoillani pieni paholaiseni. Mitäs menit taas väärälle tontille. Tiedät sen olevan kiellettyä”, sanoin ja painuin sisälle. Vasta ulko-oven sulkeuduttua tajusin kuinka kylmä pihalla oikeasti olikaan.

Joulukalenterin 17. luukku

Yläasteen viimeinen ihana joulujuhla juhlittu! Ja nyt tämän päivän luukku tänne, kivaa torstaita :)

Joulukuun 17. päivä

”Eikö tuo ole hyvä!” huudahdin osoittaen korkeaa kuusta pellon laidalla. Isä katsahti osoittamaani suuntaan ja huokaisi raskaasti.

”Tämä oli viime vuonna paljon helpompaa...” hän mutisi ja jatkoi matkaa.

”Ai miten niin?” kysyin katsellen vieläkin pellon reunalla kököttävää kuusta. Se olisi ansainnut tämän joulun.

”Sain päättää itse kuusen. Viime vuonna istuit kotona tietokoneen äärellä”, isä tokaisi ja tutkaili seuraavaa potentiaalia kuusiehdokasta. Irvistin katsoessa lyhyttä harvaoksaista kuusta.

”Eikö tämä ole parempi näin? Aavahan on saanut minut jopa kuusenhakureissulle. Muuten istuisin tänäkin vuonna tietokoneella”, sanoin sitten harppoen isän jälkiä hangessa.

”Totta, mutta miksei sinulle kelpaa yksikään kuusi mitä ehdotan?” isä kysyi turhautuneen kuuloisena.

”Koska ne ovat rumia!” tuhahdin ja kiljaisin.

”Tuo, tuo, tuo!” hihkuin kuin viisivuotias. Huokaisten isä kääntyi ja katsoi suu auki ehdottamaani pientä kuusta.

”Sinähän halusit suuren kuusen”, isä sanoi hämmästyneenä.

”No niin niin, mutta tuo onkin Aavan kuusi”, sanoin silmiäni pyöräyttäen.

”Niinpä tietenkin!” isä huokaisi ja käveli kuusen luo.

”Älä sitten katko oksia!” kiljaisin, kun isä ravisteli lumet kuusen päältä.

”Hiljaa nyt, tai Aava jää ilman kuusta”, isä murahti ja sahasi ohuen rungon poikki. Vuh! Säikähtäen hypähdin ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Aivan, Aava! Olin jo unohtanut, että koirakin oli otettu mukaan.

”Tässä neidille, anteeksi neideille, joulukuusi”, isä sanoi ja ojensi kuusen minulle. Ihastuneena tartuin kuuseen ja näytin sitä Aavalle. Aava kuitenkin hypähti karkuun ja pinkaisi isän perään.

”Ette sitten osaa yhtään arvostaa joulukuusien kauneutta...” tuhahdin ja lähdin kiirehtimään isän perään.

”Tämä se on!” isä huudahti iloisesti. Siirsin Aavan kuusen pois kasvojeni edestä ja katsoin millainen isän valinta tällä kertaa oli. Arvioiden katsoin kaksi kertaa suurempaa kuusta kuin mikä minulla oli käsissäni. Pituus ok, leveyskin ok, oksat ok... Isä katsoi minua odottavasti toiveikas ilme kasvoillaan.

”Nooo...” aloitin arvioivasti. Isän naama venähti hieman.

”Kyllä se kelpaa”, myönsin sitten ja sain isäni kasvoille huojentuneen ja iloisen ilmeen. Onneksi minun ei tarvinnut kantaa tuota kuusta, Aavankin kuusen kanssa oli jo tarpeeksi ongelmia. Isä katkaisi kuusen ja nappasi sen kainaloonsa.

”Sitten pari kilometriä tuohon suuntaan, niin pääsemme kotiin!” isä huudahti ja osoitti suunnan. Suuni loksahti auki järkytyksestä, pitikö minun kävellä kaksi kilometriä takaisinpäin! Isän suupielet muuntuivat virneeseen.

”Kunhan vitsailin. Kilometri vain”, isä nauroi ja lähti kävelemään: ”Se ei ollut vitsi!” Epätoivoisena lähdin isäni perään. Miksi olinkaan suostunut mukaan?

Joulukalenterin 16. luukku

Apua, pian alkaa joululoma! Monta postausta olisi vielä julkaistava ennen joulua (joulukalenterin lisäksi), mutta kuinkahan sitä oikein ehtisi!

Totesin, että tarinan laatu on laskenut aika paljon... Koitan panostaa nyt enemmän viimeisiin luukkuihin!

Joulukuun 16. päivä

”Nyt riitti!” puuskahdin käveltyäni koulun ruokalasta Saagan perässä. Saaga käännähti katsomaan minua. Tartuin ystävääni kädestä ja vedin hänet nurkan taakse.

”Mikä on? Oikeasti?” kysyin hermostuneena Saagaa silmiin tuijottaen.

”Ai mit...” Saaga aloitti, mutta nostin käteni ilmaan keskeyttäen hänen puheensa ja sanoin: ”Älä yritä. Ihan oikeasti, mitä olet tehnyt?” Saaga nielaisi epäröiden. Tuijotin tätä vaativasti.

”Johtuuko tämä Aavasta kuten sanoit? Puhunko siitä liikaa?” kyselin kärsimättömänä.

”Ei”, Saaga vastasi ja jatkoi: ”minusta olisi vain ollut kiva, kun olisit kuunnellut minua perjantaina”. Saaga meni vaikean näköiseksi ja hento puna nousi hänen kasvoilleen.

”Siitäkö tämä johtuikin? Olisit sanonut!” Huudahdin hämmentyneenä.

”Unohda koko juttu, olisin vain Joelista selittänyt. Ei mitään tärkeää”, Saaga vähätteli katsettani vältellen.

”Höpö höpö! Ala laulaa!” käskytin hymyillen sitten lämpimästi. Saaga naurahti ja hypähti kaulaani.

”Okei, olikin aika kauheaa olla riidoissa kanssasi”, Saaga tunnusti ja rutisti minua lujaa. Halasin takaisin ja sanoin etten haluaisi enää yhtäkään riitaa välillemme. Loppupäivän kuuntelinkin kaiken viimeisten päivien aikana tapahtuneista jutuista. Ihan perusteellisesti!

”Meinasiko se oikeasti syödä joulukinkun??” Saaga sanoi ja alkoi nauraa hullun lailla. Nyökyttelin virnistellen ja kertasin kolmannen kerran Saaran hämmentyneen ilmeen. Saaga kikatti keskellä jalkakäytävää.

”Hyvin näyttää teidän talutusharjoitukset onnistuvan”, Saaga nauroi pukaten minua kylkeen. Irvistin ja myönsin jokaisen harjoituskerran menneen päin metsään. Hitaasti edeten lähestyimme kotiani. Kuulin jo kaukaa äänekkään ja tiheän haukun.

”Onko tuo Aava?” Saaga hämmästeli. Nyökkäsin ja aloin ihmetellä mikä koiralla oli. Puolella korvalla kuuntelin Saagan hämmästystä siitä miten paljon koira oli kasvanut.

”Toivottavasti se alkaisi pikkuhiljaa oppiakin jotain”, tuhahdin ja kiristin vauhtiani.

”Kaikki ajallaan”, Saaga naurahti huvittuneena. Jep, sitten kun Aava-neidille sopii... Saisin varmaankin odottaa aika kauan. Kävelimme viimeiset metrin ja käännyimme sitten kotipihaani.

”Aava!?” kiljaisin kimeään haukuntaan kyllästyneenä. Korviani vihloi ikävästi tiheä haukunta. Näin Aavan pomppaavan koppinsa ovelta häkin ovelle hyppimään. Päätäni pudistellen annoin Saagan mennä avaamaan häkin oven. Ystäväni silitti varovasti Aavan pehmeää turkkia häkin raosta ja avasi sitten oven. Aava hyppäsi häkistään ja loikkasi Saagaa vasten, etutassut ystäväni jalan ympärillä. Katsoin koiraa kuin hölmöä. Mitä ihmettä se teki, tämä oli uutta pennulta. Saaga kikatti ja talutti koiranpennun päälakea.

”Aavahan on kasvanut ihan älyttömästi!” Saaga huudahti mittaillessaan pentua katseellaan. Kurtistin kulmiani ja seurasin Saagan katsetta. Minusta se oli aivan samankokoinen kuin viikkokin sitten. Hetken mietittyäni oivalsin kuitenkin, että Saaga ei ollut nähnyt Aavaa pitkään aikaan. Ehkä sille oli tullut kasvupyrähdys viikonloppuna. Kuka tietää.

Joulukalenterin 15. luukku

Totesin juuri, että en ole kirjoittanut kaikkia luukkuja, hups! No, koulun jälkeen ehtii. Hauskaa tiistaita!

Joulukuun 15. päivä

”Kiitos”, tokaisin äidille ja nousin pöydästä. Vein astiani pesukoneeseen ja pesin käteni. Vilkaisin ympärilleni. Isällä taisi olla samat mietteet mitä minulla, sillä hän kysyi: ”Missä Aava on?” Kohautin olkiani. Olin ollut ainoastaan iloinen saadessani syödä ilman kerjääviä tappisilmiä. Nyt kuitenkin kaipasin seuraa.

”Mene katsomaan, ettei se ole tekemässä mitään pahaa. Hiljaisuus tässä talossa enteilee nykyään sitä”, äiti irvisti noustessaan pöydän äärestä. Toistamiseen olkiani kohauttaen lähdin etsimään Aavaa. Oli totta, että hiljaisuus enteili meillä nykyään aina pahaa.

”Missä olet pahanilman koira...?” ähkäisin itsekseni. Pahanilman koira oli pahoissa töissä, kuten äiti oli epäillyt.

”Aava!” sihahdin vihaisena. Koppasin koiran nopeasti syliini ja tartuin sen suusta roikkuvaan kenkään ärtyneenä.

”Irti ja vähän äkkiä kanssa!” puuskahdin. Aava ei hellittänyt otettaan. Heilautin varovasti kenkää, mutta vieläkään koiran hampaat eivät irronneet. Tartuin sitä alaleuasta kiinni ja puristin hellästi. Paineen alla pentu hellitti hetkeksi otettaan ja sain kengän sen suusta. Nenääni nyrpistäen katsoin pureskeltua, kuolaista kenkää.

”Ole iloinen, että tämä ei ole äidin kenkä”, sanoin ja jatkoin sitten: ”vaikka tuskin isäkään kauhean iloinen on”. Pieni piru työssään. Komensin rimpuilevaa Aavaa olemaan paikallaan ja puristin kovemmin. Piilotin kengän kaapin perälle. Olisi ehkä parempi, että vanhempani eivät saisi tietää tästä mitään.

”Sinä olet sitten hiljaa tai muuten olemme molemmat pulassa”, sihahdin vihaisena.

”Mitä se tällä kertaa teki?” äiti kysyi terävästi. Säikähtäen käännähdin ympäri.

”Ei mitään! Ajattelin opettaa Aavalle talutushihnan salat, kunhan uhkailin sitä näin aluksi!” takertelin ja katsoin äitiä silmiin rohkeasti. Äiti tarkkaili minua pari sekuntia, mutta kääntyi sitten lähteäkseen.

”Siinä onkin opettamista”, äiti sanoi vain pois kävellessään. Huokaisin helpotuksesta.

”Pidätkin kuonosi visusti ummessa”, sanoin koiralle vielä varmistukseksi ja kiikutin sen häkkiin. Myöhemmin se saisi todellakin opetella remmissä kulkemisen. Sen olisi jo aika oppia käyttäytymään kuin oikea koira.

Istuin eteisen lattialla talutushihna kädessäni. Aava istui suoraan edessäni puolen metrin päässä.

”Katso Aava. Tämä tässä näin on talutushihna”, selitin osoittaen hihnaa kädessäni, ”Ja tämä laitetaan kiinni pantaan joka on kaulassasi. Kun tämä on pannassa kiinni, et pääse minusta enempää kuin kaksi metriä poispäin. Ihan jo oman jaksamisesi kannalta on parempi, että hihna roikkuu löysänä ennemmin kuin on kireänä. Tämä ei ole myöskään ruokaa. Tätä ei saa syödä. Jos syöt, keksin kyllä koston sinulle. Onko selvä?” Aava katsoi minua päätään käännellen. Pystyin kuvitella sen pilkallisen naurun, ihan kuin se oikeasti tottelisi minua.

”Mitä ihmettä sinä Tinja teet?” äiti kysyi äänellä joka sai minut tuntemaan itseni ihan sekopääksi. Aava pomppasi ylös ja juoksi äiti vastaan.

”Opetan Aavalle kaiken tarpeellisen tiedon tästä”, sanoin ja näytin kädessäni olevaa talutusremmiä. Äiti alkoi nauramaan: ”No ymmärsikö tätä aina niin kultainen Aava varmasti, että hihnalla ei leikitä vaan sen kanssa kulkeminen on totista touhua?”

”Parasta ymmärtää. Vaikka en oikein usko sen haluavan edes ymmärtää”, irvistin ja kiinnitin hihnan kaulapantaan.

”Onnea yritykseen!” äiti hihkaisi ja katosi takaisin keittiöön. Aava oli jo juoksemassa perään, mutta tarrasin hihnaan kiinni. Siihen loppui Aavan aikeet.

”Kai ymmärrät, että minä hallitsen juuri nyt sinun etenemistäsi?” hihkaisin ja lähdin pihalle ovi iloisesti paukahtaen perässämme. Koiranpentu hyppi ja pomppi sinne tänne. Se ei rauhoittunut hetkeksikään. Talutushihna oli niin kireänä, että uskoin pystyväni soittamaan sen avulla vaikka joulupukkia. Silloin, kun hihna oli löysänä, se oli koiran suussa. Emme päässeet edes portaita alas ja Aava oli saanut tuon kaiken aikaan. Kiukkupuuskan estääkseni istahdin portaiden alimmalle rapulle ja irrotin otteeni hihnasta. Vielä joskus jokin asia Aavan kanssa onnistuisi.

Joulukalenterin 14. luukku

Viimeinen kouluviikko lähtee käyntiin! Tsempataan vielä tämä viikkoa ja sitten voidaan nauttia lomasta!

Joulukuun 14. päivä

Raskaasti huokaisten pudotin koululaukkuni naulakoille ja lysähdin istumaan sen päälle. Moikkasin ohi meneviä luokkakavereitani samalla kun kaivoin biologiankirjat esille. Onnekseni vanhempani eivät tienneet kuinka monet biologianläksyt minulta olivat jääneet tekemättä.

”Sivu neljäkymmentäkahdeksan...” mumisin itsekseni etsiessäni oikeaa sivua. Epätoivoisena katsoin aukkotehtävää. Viisi samanlaista odotti vielä vuoroaan. Irrotin kirjan käsistäni ja hautasin kasvoni käsiini. Pyyhkäisin unihiekat silmistäni ja tukahdutin haukotukseni. En saisi omilla tiedoillani edes yhtä tehtävää valmiiksi.

”Tarvitsetko apua biologian kanssa?” joku kysyi ystävällisesti. Vilkaisin ylöspäin ja katsoin yllättyneenä rinnakkaisluokkalaistani.

”Jos viitsit...” sanoin epäilevästi. Poika nyökkäsi ja istahti viereeni lattialle. Hän alkoi selittää minulle aivojen rakannetta samalla, kun minä katsoin häntä silmät lautasen kokoisina. Poika oli outo. Oudon ystävällinen. Ei kukaan poika oikeasti opetellut aivojen rakannetta. Tai yhtään mitään muutakaan. Hämmentyneenä nyökyttelin aina, kun poika vilkaisi minuun. Oikeastaan puolet meni ohi, minulla meni nimittäin hetki aikaa sulatella pojan tietotaitoa. Vaikka poika oli Outo, isolla o:lla, hän auttoi minua suuresti läksyjeni kanssa.

”Erinomaista työtä Tinja!” biologianopettajani kehui minua, kun näytin kaikki tekemättömät tehtäväni hänelle.

”Sain joltain pojalta perusteellisen selityksen aivoista”, irvistin ja sain opettajan nauramaan.

”Ainakin hän näyttää selittäneen asiat hyvin. Tekee varmaan sinullekin ihan hyvää, kun joku opettaa sinulle asiat ihan perusteellisesti”, opettaja sanoi ja ojensi kirjani takaisin minulle. Otin kirjani takaisin ja kiirehdin ulos luokasta. Muut olivat jo lähteneet, Saaga ensimmäisten joukossa. En viitsinyt alkaa huutamaan Saagaa vaan otin hänet ripeästi kävellen kiinni.

”Hei”, tervehdin varovasti. Saaga vastasi minulle vaisusti.

”Miksi oikeasti suutuit minulle?” kysyin. Riitamme ei ollut mistään kotoisin. Minä en tiennyt mistä riitelimme, Saaga puhui minulle lähes normaalisti eikä pitänyt minkäänlaista mykkäkoulua. Saaga huokaisi ja käänsi minulle selkänsä sanoen: ”Anna olla.” Hän siis ei halunnut puhua kanssani. Vaisusti kävin nappaamassa takin mukaani ja lähdin kotiin. Koulunportilla näin pojan joka oli auttanut minua aamulla.

”Hei kiitti avusta!” huikkasin ja heilautin kättäni pojalle. Hän hymähti ja vilkutti minulle. Ihan outo. Nopeasti kävellen lähdin bussipysäkille, tänään en jaksanut kävellä kotiin.

”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika...” lauloin täyttä kurkkua. Äidin irvistäessä totesin lauluni kuulostavan enemmänkin kiljumiselta, joka meni täysin metsään.

”Kiitos laulunäytteestäsi, mutta kuuntelen mieluummin tuota levyä, joka soi taustalla. Kaiken melun alla”, äiti tokaisi lehtensä takaa.

”Kiitti hei”, naurahdin ja laskin pyristelevän koiranpennun sylistäni. Se ponnahti sohvalle äidin viereen. Mistä lähtien se oli päässyt sohvalle.

”Minä en ole opettanut sitä hyppäämään sohvalle!” sanoin puolustuksekseni, kun äiti vilkaisi ensin koiraa ja sitten minua. Äiti ei sanonut mitään, katsahti vain.

Joulukalenterin 13. luukku

Hyvää Lucian päivää!

Joulukuun 13. päivä

”Pysy nyt paikoillasi!” älähdin kyllästyneenä. Aava yritti rimpuilla irti otteestani. Pidin sen kuitenkin tiukasti jalkojeni välissä ja kiinnitin kaulapannan lukon. Se klapsahti kiinni ja sai Aavan paikoilleen kuin patsaan. Hellitin otettani ja annoin pennun hypähtää pois. Se ei kuitenkaan päässyt kauas, talutushihna loppui. Nousin ylös ja ojensin koiralle lelun. Se saisi retuuttaa sitä koko lenkin ajan.

”Nyt mentiin pikku paholainen”, tokaisin ja avasin oven. Päätäni pudistellen katsoin Aavan toimintaa. Miten ihmeessä opettaisin sille, ettei hihnan päässä pääsisi kuin maksimissaan kaksi metriä? Rauhallisesti kävelin talomme seinustaa edestakaisin huokailin raskaasti. Lelu jäi nopeasti matkan varrelle, kun Aava huomasi että talutusremmissä on paljon hienompaa roikkua hampailla. Nappasin lelun maasta ja heilutin sitä koiran vierellä houkutellen sitä jättämään hihnan rauhaan: ”Aavaa, katso! Mikä täällä on? Ankka! Täällä, täällä!” Nauraen kaaduin maahan tasapainoni petettyä. Ankka tipahti kädestäni. Aava irrotti hampaansa ja nosti korvansa pystyyn.

”Kiinnostuitko viimein ankasta?” naurahdin ilahtuneena. Koiranpentu kuitenkin katsoi johonkin ihan muualle ja pian sainkin todeta koiran hylänneen minut yhtä raa'asti kuin ankkaraukan.

”Aava!” parkaisin epätoivoissani. Tietenkin hihna oli luiskahtanut kädestäni. Nostin pääni ja vilkaistessani naapureihini päin, silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. Nopeasti hypähdin pysyyn ja lähdin naapureitani kohti. Minulla oli tasan viisi sekuntia aikaa pelastaa Saaran joulukinkku.

”Apua!” kuulin Saaran henkäisevän kauhuissaan. Kinkku putosi hänen käsistään ja tipahti lumelle. Näin Aavan hyppääsen sen kimppuun ja pystyin kuvittelemaan koiran onnesta loistavat silmät.

”Aava!” huudahdin vihaisena. Miksi Aavan pitikään tuottaa ongelmia juuri näiden naapureiden kanssa. Jonikin oli oikea koirien vihaaja! Koiranpentu nosti päänsä ja katsoi minua pitkään. Tuijotin sitä vihaisena takaisin ja vislasin. Aava seisoi jäykkänä etutassut kinkun päällä minua katsoen.

”Nyt tänne!” sanoin uudelleen entistä vihaisempana. Aava peruutti pois joulukinkun luota ja pyllähi istualleen. Nyökkäsin ja kutsuin sitä hieman kauniimmin luokseni. Koira lähti varovasti tassuttelemaan luokseni. Hihna raahautui sen perässä, mutta pentu ei näyttänyt välittävän siitä. Aava pysähtyi eteeni ja antoi tarttua vieressään olevaan remmiin.

”Hieno tyttö”, kuiskasin sille pehmeää turkkia hellien. Ensimmäinen kerta, kun Aava tuli kutsustani luokseni. Hellin ja kehuin koiraa aikani. Suukotin sen päälakea vielä kerran ja nousin sitten ylös. Katsoin patsaaksi muuttunutta Saaraa pahoittelvasti. Lähdin kävelemään häntä kohti.

”Olen pahoillani, anteeksi todella paljon!” sanoin epätoivoisen kuuloisesti. Kuulostin tyhmältä, mutta en halunnut enää yhtäkään hankaluutta. Jos meni jatkuisi samanlaisena, Aavaa ei kohta enää olisi meillä.

”E-ei se mitään”, Saara sanoi hämmentyneenä ja kiirehti ulko-ovelleen, vilkaisemattakaan minuun. Olkapäitäni kohautten jäin katsomaan naapurini poistumista. Ovi kolahti kiinni hänen perässään. Aava näytti erittäin hämmästyneeltä vieressäni.

Joulukalenterin 12. luukku

Tiesittekö, että pystykorva kuuluu maailman vanhimpiin koiriin? Se on pysynyt alkukantaisena, eikä sitä ole jalostettu! Siinä on teille teksti luettavaksi. Tiedätkö toista koiraa, joka olisi säilynyt näin alkuperäisenä näin pitkään?

Joulukuun 12. päivä

Hiljaisena suljin häkin oven Aavan jäljessä. Katsoin hetken pennun ruokailua, mutta hyvästelin sen sitten ja lähdin kohti isovanhempieni kotia kohti. Koko eilisillan olin vain maannut huoneeni lattialla miettimässä Saagaa. Aava oli riehunut vinkulelunsa kanssa sängylläni, mutta en ollut välittänyt siitä ennen kuin äiti tuli valittamaan kauheasta metelistä. Matkani kesti kaksinkertaisen ajan laahustaessani eteenpäin. Hymyilin harjoittelemaani tekohymyä vastaan tuleville ihmisille ja sain vastaukseksi lämpimän hymyn. Viimein saavuin isovanhempieni talon eteen. Se talo toi valtavasti lapsuusmuistoja mieleen. Olin viettänyt siellä paljon aikaa nuorempana, kun vanhempani olivat olleet aina töissä. Koputin oveen ja avasin oven.

”Moi!” huikkasin eteiseen ja suljin oven perässäni. Otin kengät jalastani ja sain mummiltani lämpimän halin. Halasin häntä tiukasti takaisin ja irrotin sitten käteni.

”Ihanaa, että tulit. Saat tulla maistamaan jouluun ensimmäisiä joulutorttuja! Tehdään kuumaan kaakaotakin”, mummi sanoi innoissaan. Aloin hymyilemään, mummi oli jokaisen päiväni pelastaja. Nyökkäsin ja seurasin häntä keittiöön.

Istuimme olohuoneessa hipihiljaa, joululauluja kuunnellen. Mummini kutoi villasukkia ja minä selvitin ja kerin sotkuisia lankakeriä. Nostin jalkani sohvan reunalle ja nojauduin taaksepäin. Pyöräytin langanpään viimeisen kerran lankakerän ympäri ja heitin kerän koriin. Aloin pyörittää joista lankaa sormeni ympärille.

”Mitenkäs koulussa menee?” mummini kysyi ja katsoi kutomaansa villasukkaa lasiensa alta.

”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja aloin huomaamattani keriä lankaa nopeammin. Silmäkulmastani huomasin mummin lopettavan kutomisen ja katsovan minua.

”Mikä on?” hän kysyi huolestuneena. Lopetin kerimisen ja tuijotin vain varpaitani. Mummi toisti kysymyksen ja nappasi minut kainaloonsa.

”Saaga suuttui minulle”, sanoin ahdistuneena. Mummi tiukansa otettaan: ”Mitä tapahtui?”

”Puhun kuulemma aivan liikaa Aavasta”, selitin ja lisäsin vielä loppuun kuiskaten: ”hän sanoi, että Aava ei kuitenkaan jää meille”.

”Voi Tinja pieni! Oletko varma, että kaikki johtuu ainoastaan Aavasta? Jos Saagalla oli huono päivä?” mummi sanoi. Käänsin katseeni nähdäkseni isoäitini ilmeen. Se oli lempeä ja rauhoittava.

”En usko, että se johtui vain huonosta päivästä. Muutoin Saaga olisi tullut pyytämään anteeksi”, selitin. Mummi hymyili varovasti ja sanoi: ”Jospa kysyisit Saagalta mikä hänellä oli”.

”Kysyinkin. Hän sanoi vain, että puhun liikaa Aavasta”, vastasin ja painoin pääni alas harmistuneena.

”Entä, jos Saaga ei sanonutkaan oikeaa syytä?” Mummini kysyi ja sai minut mietteliääksi. Niin, entä jos? Saaga kuitenkin piti Aavasta aivan valtavasti!

”Mikä Saagalla sitte oli?” mietin hämmästyneenä. Mummi kohautti pienesti olkiaan ja kehotti kysymään.

”Jos Saaga nyt edes puhuu minulle...” sanoin hiljaa. Mummi kuitenkin kuuli sen ja vastasi lohduttavasti: ”Kyllä hän puhuu, tehän olette erottomattomat! Olette kuin toisenne puuttumattomat siskot”. Aloin väkisinkin hymyilemään, niinhän se olikin.

Joulukalenterin 11. luukku

Huppista heijaa! Tämä kouluviikko on nyt ohi ja ensi maanantaina starttaa viimeinen kouluviikkoa, näin se aika vain kuluu. Bongasin jopa sääennusteista pakkasviikkoa, saa nähdä miten käy!

Joulukuun 11. päivä

Huomenna olisi jo 12. päivä. Joulukuun puoliväli. Hypähdin sängystä ylös innoissani ja kiirehdin joulukalenterin luo. Yksitoista, yksitoista, yksitoista... Missä se on?? Aa tuossa! Vedin paperin auki ja otin pienen suklaan käteeni. Tonttu. Hymähtäen laitoin sen suuhun ja imeskelin koko matkan alakertaan. Aavaa en ollut nähnyt koko aamuna, joten oletin sen olevan jo alakerrassa. Siellähän se olikin, keittiössä äidin pienenä apulaisena. Tai tarkemmin katsottuna ainoastaan vaivana.

”Huomenta!” tervehdin pirteänä.

”Huomenta vain Tinja. Olisitko kiltti ja päästäisit tuon koiran nyt pihalle?” äiti sanoi kärsimättömänä. Ähkäisten istahdin pöydän ääreen.

”Ihan pian, kauhea nälkä!” valitin ja kutsuin Aavan luokseni. Se vilkaisi vielä kerran herkullisia voileipiä, mutta hypähti sitten luokseni.

”Kuules neiti, nuo leivät ovat minulle. Sinä saat aivan toista ruokaa”, selitin koiralle. Tätä ei kiinnostanut minun puheeni. Leivät houkuttelivat liikaa. Nappasin yhden käteeni ja haukkasin palan. Aavaakin alkoi kiinnostamaan.

”Älä luulekaan!” tuhahdin haukaten toisen palan. Kerjäävät silmät tapittivat minua koko aamupalan ajan, mutta pidin pintani enkä anatanut edes kurkunsiivua koiralle. Join maitolasini tyhjäksi ja ponkaisin ylös. Kumarruin Aavan eteen.

”Nyt on sinun vuorosi”, sanoin ja työnsin koiraan hellasti kohti pesuhuonetta. Aava tajusi vinkin ja pinkoi menemään niin kovaa vauhtia, että eteisen matto liukui toiseen päähän huonetta. Päätäni pyöritellen suoristin ensin maton ja kävelin sitten koiran perässä pesuhuoneeseen. Voihan koiranruoka.

”Saaga!” huusin koulun portilta nähnyäni ystäväni. Saaga käänsi päänsä ja alkoi heiluttamaan kättänsä. Riensin hänen luokseen ja halasin pikaisesti.

”Arvaa mitä!” sanoin hieman liian kovaäänisesti.

”No?” Saaga kysyi innoissaan.

”Aava sotki eilen naapurin jouluvalot”, naurahdin irvistäen. Ystäväni ilme venähti. Hänen iloinen hymynsä oli kadonnut.

”Ei se nyt noin vakavaa ole”, nauroin hänelle ja aloin selittää eilistä. Saaga kuitenkin keskeytti minut lähes samantien.

”Okei”, tämä vain tokaisi ja käänsi minulle selkänsä.

”Mitä?” ihmettelin seuratessani Saagan loittonevaa selkää. Näin hänen pysähtyvät pari muun kaverinsa luokse. Saaga ei enää edes vilkaissut minua. Mikä hänelle oikein tuli? Saagahan oli paras ystäväni! Vai oliko? Pettyneenä käänsin katseeni ja kävelin koulun ovista sisään. Olisin koko päivän yksin.

Yritin keskittyä tunnilla parhaani mukaan, onnistumatta. Mietin mikä Saagaa oikein vaivasi. Revin huomaamattani kumiani pieniksi paloiksi tuijottaen liitutaulua.

”Mitä ajattelit noilla kuminpaloilla tehdä?” opettaja tiedusteli varoittavasti.

”Häh? Een mitään”, sanoin hätääntyneesti. Koko luokkamme alkoi nauraa.

”Jospa kuitenkin laittaisit nuo roskat vain roskikseen ja alkaisit tehdä tehtäviä”, opettaja tokaisi. Istuin hämmentyneenä paikoillani monen minuutin ajan tajuamatta tilannetta. Kuulin vain, kun kaikki nauroivat, Saaga mukaan lukien. Tuijotin tätä hämmästyneenä ja avuttomana.

”Eli Tinja haluaa mieluummin merkinnän, selvä”, opettaja tokaisi, käveli pöytänsä luo ja kirjoitti jotain vihkoonsa. Merkintä? Minulle? Katsoin edelleen tirskuvaa Saagaa. Hän ei ollut ikinä ennen nauranut minulle pilkkaavasti, hänhän oli ystäväni. Laskin katseeni ja otin kynän käteeni. Aloin hiljaisena tehdä tehtäviäni. Kuulin vieläkin muiden tirskuvan ja kuiskivan minusta. Minulla alkoi kiehua yli.

”Turvat tukkoon jo senkin pässit!” ärähdin vihaisena.

”Tinja ja muut!” opettaja karjaisi ja suoristi selkänsä, ”nyt jokainen hiljaa, tai saatte kaikki merkinnän!” Luokkamme hiljeni kuin taikaiskusta.

”Hei Saaga”, huudahdin koulun loputtua. Edelläni kävelevä Saaga pysähtyi, mutta ei kääntynyt katsomaan minua. Rintaani pisti inhottavasti Saagan käytös. Kävelin hänet nopeasti kiinni.

”Mikä sinulla on?” kysyin varovasti. Saaga katsoi minua ilmeettömänä. Katsoin tätä yhtä tiiviisti, kuin hän minua.

”En jaksa kuunnella enää koirajuttujasi”, Saaga toikaisi ja huokaisi, ”Okei, Aava on ihana ja ymmärrän, että ensimmäinen koira on hieno juttu, mutta...”

”Mutta mitä?” kysyin epävarmasti. Saaga katsoi minua epäröiden.

”Eihän se ole varmaa, että se jää sinulle”, Saaga sanoi nopeasti ja lähti kävelemään äkkiä pois. Suuni loksahti auki. Huultani purren lähdin puolijuoksua kotia kohti. Oliko Saaga enää ystäväni? En uskonut, että hän halusi.

Joulukalenterin 10. luukku

Neljätoista päivää! Koko ajan mennään lähemmäs joulua! Vieläkö tarina kuulostaa kivalta vai onko kääntynyt alamäkeen? Mukavaa päivää!

Joulukuun 10. päivä

Mihin Aava oli oikein kadonnut? Sitä ei näkynyt missään. Eikä liioin kuulunut. Irvistin, oikeastaan minun pitäisi olla tyytyväinen hiljaisuudesta. Mieltäni kuitenkin kaihersi koiran olinpaikka. Tavallisesti hiljaisuus tarkoitti jotain ikävää. Kiersin talomme ympäri, kurkkien jokaiseen huoneeseen erikseen. Talo oli siisti, outoa.

”Aava!” huudahdin varoittavasti. Kuljin kodinhoitohuoneen ikkunan ohi ja ohi käveltyäni pysähdyin kuin seinään ja peruutin. Silmäni suurenivat kauhusta. En miettinyt enää hetkeäkään vaan juoksin pihalle hyppien likaisten vaatteiden ja pyyhkeiden yli.

”Aava tänne!” sihisin ovelta kuitenkin niin kovaa, että koira varmasti kuuli. Juuri silloin puhelimeni pärähti soimaan. Voihan per... persikka! Otin puhelimen taskustani sihisten Aavalle kuin ilkeä käärme. Puhelintani vilkaisematta vastasin ja törkkäsin luurin korvalleni.

”No?” sihahdin puhelimeen hieman liian ilkeän kuuloisesti.

”Vou”, Saaga sanoi yllättyneenä, ”miten joku voi kuulostaa noin ilkeältä?” Irvistäen vastasin: ”Sori, Aava on lievästi sanottuna pulassa”.

”Outs!” Saaga nauroi.

”Heh heh, miten MINÄ selviän tästä. Aava on repinyt naapurin jouluvalot alas...” ähkäisin puhelimeen ja mulkaisin koiraani, joka tuijotti minua naapurin puolelta.

”Ja se on vielä Jonin tontilla!” parkaisin kauhistuneena. Kuulin Saagan pidättelevän naurua, mutta en välittänyt.

”Mitä asiaa sinulla olikaan?” kysyin hölkätessäni Aavaa kohti.

”Ainiin! Arvaa kenet näin äsken!!” Saaga kiljui korvaani niin, että minun oli siirrettävä puhelintani kauemmaksi korvaltani.

”Joel?” kysyin varovasti. Saaga kiljui toistamiseen. Ähkäisin kärsimyksestäni, tiesin syyllisen kuuroutumiseeni. Pomppasin lumikasan päälle ja tähyilin koiraa, jota ei näkynyt enää missään. Perhanan koira.

”Missä? Ja miten meni?” kysyin poissaolevasti ja katselin epätoivoisesti naapurieni pihan sotkua. Aavalla oli selvästi ollut eri näkemys jouluvalojen paikasta. Sitten kuulin oven kolahtavan. Katsoin ensin taakseni oliko ulko-ovemme kolahtanut kiinni. Ei ollut, mistä se oli oikein kuulunut? Kuulin etäisesti Saagan selittävän jotain puhelimeen, mutta minulta meni kaikki täysin ohi korvien. Tuijotin vain kauhistuneena Jonia ja tämän vaimoa Saaraa, jotka katselivat kahta kauhistuneimpina vuorotellen pihaansa, Aavaa ja sitten minua. Nielaisin kuuluvasti. Saagakin kuuli sen ja tiedusteli, että mitä tein.

”Tota... Soitan myöhemmin”, kuiskasin irvistäen ja löin ystävälleni luurin korvaan. Pari minuuttia oli aivan hiljaista. Sitten kuulin Saaran henkäisevän kauhistuneen kuuloisesti. Nostin pääni ja katsoin naapureitani.

”Onko tämä tuon koiran tekosia?” Joni kysyi ilmeettömänä ja osoitti Aavaa. Vedin syvään henkeä ja vastasin: ”On, anteeksi.” Sitten tuli taas hiljaisuus. Kaikki tuijottivat sotkua pihassa. Jouluvalot olivat solmussa ja osaksi katkenneet.

”Mitäpä jos hakisit tuon koiran pois?” Saara kuiskasi ja katsoi minua anelevasti. Nyökkäsin ja hätäisesti ryntäsin pihan poikki kohti Aavaa. Katsoin koiraa vuoroin varoittavasti, vuoroin anelevasti. Se seisoi kuin patsas paikallaan ja hiljaa mielessäni rukoilin, että se pysyisikin siinä. Kyykistyin metrin päähän ja kutsuin Aavaa topakasti. Se juoksi luokseni ja painautui minua vasten. Melkein hellyin sille, mutta sen verran sotkua pentu oli saanut aikaan, että sitä odottaisi kunnon saarna myöhemmin. Nappasin Aavan syliini ja käännyin Jonin ja Saaran viereen.

”Olen todella pahoillani!” sanoin epätoivoisesti.

”Sen haukkumisen vielä kesti ja ymmärsinkin sen jotenkin. Tämä meni kuitenkin ihan yli! Koira on sinun, joten sen on myös pysyttävä luonasi!” Joni ärähti vihasena. Hätkähtäen tuijotin naapuriani ilmeettä. Saara tönäisi miestään.

”Tinja on vielä nuori, joten älä huuda. Huutaminen ei ratkaise mitään”, Saara sanoi viisaasti. Hymyilin helpottuneena naiselle, hän oli aina ollut ymmärtäväinen ja välittävä. Jonin hartiat rentoutuivat ja tämä katsoi vaimoaan: ”Olet oikeassa, kuten aina. Siksi rakastankin sinua”. Irvistin ja estin irvistykselläni nauruni. Naapurini olivat noloja!

”Eli tämä on tällä selvä?” Saara kysyi. Nyökkäsin. Olin siivonnut naapurieni pihan ja luvannut korvata rikki menneet valot.

”Hienoa, kiitos!” Saara hymyili ja antoi minulle puolittaisen halauksen.

”Turhaan kiittelet. Mehän tämän sotkun aiheutimmekin...” sanoin pahoitellen.

”Ollutta ja mennyttä. Kaikki on nyt hyvin”, Saara sanoi lohduttavasti. Hymyilin tälle ja kiitin ymmärtäväisyydestä. Hyvästelin tämän ja kävelin tien kautta kotiin. Kaikkea se koira saikin aikaan. Tämän olisi syytä loppua pian, koiran omistaminen oli rankkaa.

Joulukalenterin 9. luukku

Tämä ja ensi viikko enää koulua jäljellä, ihän älyttömän nopeasti mennyt nämä 9 päivää!

Joulukuun 9. päivä

Isä hakkasi vararalla lankuista kehikkoa. Olin ehdottanut illalla vanhemmilleni bussikuskin loistavaa ideaa ja äiti oli innostunut välittömästi. Isä oli ollut hieman vastahakoisempi lisääntyvästä työmäärästä, mutta äiti oli saanut hänetkin innostumaan. Äiti tosin halusi häkin vain vähenevän imuroinnin takia, minä taas samoista syistä mitä kuski oli sanonut.

”Tuotko Tinja sen verkon nyt tänne?” isä kehotti. Tartuin isoon verkkoon ja raahasin sen häkin kehikon luo. Isä kiinnitti sen kehikkoon samalla kun kannattelin verkkoa.

”Siinäkö se nyt on?” äiti kysyin katsoen häkkiä hieman järkyttyneenä. Minä tyytyväisenä ja isä hyväksyvästi.

”Mikä siinä on vikana?” isä kysyi kulmat kurtussa.

”Luulin sen olevan hieman kauniimpi...” äiti mumisi ja laski Aavan sylistään. Aloin nauramaan.

”Mitä?” äiti ärähti. Jatkoin nauramistani: ”Ei sen kuulu olla kaunis”. Äiti mulkaisi minua ja painui sisälle paukauttaen oven kiinni perässään.

”Kyllä se siitä leppyy”, isä mumisi itsekseen. Tuhahdin ja hyppäsin häkin sisäpuolelle.

”Aavaa”, houkuttelin koiraa luokseni. Aava lähti juoksemaan minua kohti, mutta juuri häkin ovella teki äkkipysähdyksen. Kurtistin kulmiani, ei pentu voinut tehdä tästäkin iso numeroa. En jaksanut edes yrittää sen enempää vaan menin siivoamaan häkkiin tuotua pientä koppia. Se oli punainen ja edessä oli ovi sisälle. Isä oli laittanut maton kopin lattialle ja maton päälle vielä pari vanhaa viltti. Luultavasti Aava söisi ne, mutta se olisi koiran oma ongelma. Pyyhin hämähäkin seittejä seinistä, kun tunsin kostean kirsun kädelläni. Hämmästyneenä katsoin Aavaa.

”Kävelitkö äsken, ihan vapaaehtoisesti tuosta ovesta sisään?” puuskahdin yllättyneenä. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt vanhempiani enää missään.

”Et ole tosissasi?” hämmästelin. Aava katsoi minua pää kallellaan, ihan kuin se olisi yrittänyt ymmärtää puhettani. Rapsutin sitä päälaeltani ja usutin sitä kakkosasuntoonsa, koppiin. Se tunki päänsä sisäpuolelle ja katseli. Lopulta se uskaltautui laittamaan yhden tassun kerrallaan kopin sisäpuolelle ja hetken kuluttua koko koirasta ei näkynyt mitään. Peruutin häkin ovelle ja jäin odottamaan. Kopista kuului vain pari haukahdusta ja vilttien siirtymisiä. Kulmiani kurtistaen hipsin takaisin kopin luo ja kurkistin sisään.

”Voi ihanuus, pidätkö uudesta kopistasi?” naurahdin ystävällisesti. Aava oli käpertynyt kopin nurkkaan kerälle ja nostanut päänsä huomatessaan minut. Sitten se ponkaisi ylös ja pomppasi etutassut edellä käsieni päälle. Nopealla liikkeellä nappasin koiran käsieni väliin ja painoin poskeani vasten.

”Älä yritäkään, tänään on hyvä päivä!” hihkaisin ja päästin sitten irti koirasta. Peruutin kopista pois ja mulkaisin sähköistyneitä hiuksiani. Suin niitä sivuun kasvoiltani ja nousin ylös, ennen kuin koira hyppäisi päälleni.

Joulukalenterin 8. luukku

Joulukuun 8. päivä

”Kuules Aava”, aloitin päättäväisesti ja jatkoin: ”tänään on päivä ilman kommelluksia. Olen todella kyllästynyt mattojen pesuun, jatkuvaan imurointiin, kieltämiseen, huutoon, äidin saarnaan ja isän mulkoiluun. Voisit myös olla koko päivän ihan hyshys. Kiitän. Heihei, lähden nyt kouluun”. Aava kuunteli minua päätään käännellen, silmät tuikkien. Epäileväinen katse silmissäni jätin sen kodinhoitohuoneeseen ja suljin ulko-oven perässäni.
”Mitenkähän ehdotukseni otettiin vastaan”, mumisin itsekseni. Bussin tuloon oli vielä vartti, minulla ei ollut mihinkään kiire.
”Hei Tinja!” Joku huudahti parinkymmenen metrin päästä. Käänsin päätäni katsoakseni kuka kutsui minua.
”Moi”, huikkasin takaisin kääntyen naapuriani päin.
”Tuosta koirastanne tulin vain vähän keskustelemaan”, naapurini aloitti.
”Aavasta. Juu?” sanoin kysyvänä. Naapurini, Joni katsoi vähän epäilevästi ensin ohitseni, mutta avasi viimein suunsa.
”Sen haukunnasta vain... Saisiko sitä ääntä mitenkään pienennettyä?” Joni sanoi hermostuneena käsiään hieroen. Hämmästyin, luuliko Joni, että koirassa oli voluuminappi, josta sen äänenvoimakkuutta sai säädettyä. Hiljaa mielessäni nauroin naapurilleni, hän ei selvästi ollut koiraihmisiä.
”Häiritseekö se?” kysyin sitten. Sentään yritin keskustella vakavasti, vaikka omassa mielessäni nauroin hullun lailla.
”No kieltämättä”, Joni sanoi.
”Okeei. Mutta kai ymmärrät, että se on pentu? Koulutus on vielä ihan alussa”, vastasin naapurilleni ja vilkuilin jonkin matkan päässä olevaa bussipysäkkiä.
”Toki, mutta eihän se mukavaa ole jatkuvasti kuunnella sitä räksytystä”, Joni sanoi suoraan. Pinnani alkoi kiristyä ja mieleni teki mulkaista naapuriani pahasti.
”Yritämme hiljentää ääntä voluuminappulasta”, sanoin kärkkäästi ja pyörähdin ympäri, ”hyvää päivänjatkoa!” Pystyin kuvittelamaan Jonin ihmettelevän ilmeen selässäni, mutta siitä välittämättä, jatkoin matkaani pysäkille.

Pääni oli jo kiehumassa yli laitojen, kun bussi pysähtyi kohdalleni. Rivakasti kävelin ovesta sisään ja näytin bussikorttiani. Kuski nyökkäsi ja kysyi sitten: ”Mikäs neidin mieltä kiehuttaa?” Huokaisten istahdin heti kuskin selän taakse ja aloin vuodattaa naapurini kanssa käymää keskustelua. Pian keskustelumme bussikuskin kanssa kääntyi Aavaan ja ongelmiin sen kanssa. Kun viimein sain kaiken purettua kuskin harteille, tämä avasi suunsa ensimmäisen kerran.
”Mitäpä jo rakentasitte pennulle häkin pihalle. Jos meno sisällä alkaa käydä liian hurjaksi, voisi koiran viedä pihalle. Se saisi purkaa itsekseen energiaa ja vähän rauhoittua”, bussikuski sanoi ja avasi bussin ovet. Mietteliäänä astuin ulos bussista. Millasta häkkiä kuski mahtoi tarkoittaa?

”Mooi Tinja!” ystäväni huusivat koulun pihan yli. Häkki-ajatukset karkasivat päästäni, kun riensin ystävieni seuraan.

Pakkanen sai poskeni punottamaan kävellessäni kotiin päin. Piilotin leukani paksun huivin taakse ja lämmitin lapasilla poskiani. Potkin lumipaakkuja pois edestäni ja pystyin kuvittelemaan Aavan edessäni. Voisinkohan käydä tänään Aavan kanssa tiellä kävelemässä? Pitäisi varmaan ensin tutustuttaa se talutusremmiin. Siitä ei tulisi helppoa. Tappelua, huutoa ja hermostumista. Lopulta luovuttaisin ja päästäisin Aavan vapaaksi. Sitten mieleeni tuli bussikuskin ehdotus. Millaista häkkiä hän oli oikein tarkoittanut. Otin puhelimen taskustani ja kirjoitin googleen ulkohäkki koiralle. Menin kuvahakuun ja katselin paria ensimmäistä kuvaa. Tuohan oli loistava idea! Ainoa vaan, ettei siitä koirasta oikeasti löytynyt naapurien kaipaamaa voluuminappia. Ulkohäkki ei helpottaisi yhtään Jonin ja hänen vaimonsa elämää koiraperheen naapureina. No, heidän oli nyt vain kärsittävä.

Kiiruhdin nopeasti kotiin ja onnekseni huomasin isän auton pihassa.

”Isä!” kiljuin ulko-ovelta ja ryntäsin sisään potkien kengät jalastani. Juoksin innoissani isäni työhuoneeseen. Ovella pysähdyin kuin seinään. Näky oli hellyyttävä. Isä ja Aava nukkuivat sulassa sovussa sohvalla, Aava isän mahan päällä vilttiin kääriytyneenä.
”Ihanat”, huokasin ihastuneena. En hennonut herättää heitä, vaan vähin äänin peruutin huoneenovelta ja suljin sen perässäni. Varpaisillani hiivin yläkertaan varoen natisevia portaita. Nyt ehtisin tehdä ne rästiin jääneet läksyt, joita opettajat olivat kyselleet jo pari päivää.

Joulukalenterin 7. luukku

Vähän lyhyempi pätkä tänään. Tässä pätkässä ei puhuta koirista ollenkaan, vaan... No, lukekaa itse! :)

Joulukuun 7. päivä

Pureskelin hermostuneena kynsiäni.

”Miksei se voi katsoa taakseen??” kuiskasin hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kuuluvasti niin, että Saaga kuuli. Ystäväni alkoi nauramaan.

”Hei rauhoitu nyt Tinja, tämä on vain elokuva!” Saaga nauroi. Mulkaisin tätä pahasti.

”Kauhuelokuva! Etkö löytänyt mitään muuta?” valitin ja peitin kasvoni tyynyllä

”Tämä on ihan tylsä!” Saaga väitti ja repi tyynyn kasvojeni edestä. Puuskahdin vastalauseeksi ja otin toisen tyynyn. Saaga huokaisi, mutta naurahti sitten.

”Meidän tyynyt kokevat Tinjan raa-an kohtelun”, Saaga mumisi itsekseen nauraen. Laskin tyynyn salamannopeasti kasvoiltani ja kohdistin sen Saagaan. Kauhuelokuva unohtui siinä sotiessa.

”Rauha!” Saaga kiljui hetken taistelun jälkeen.

”Ei! Minä olen voitolla!” nauroin ja heitin vielä kerran tyynyn Saagan päälle. Hengästyneenä lysähdimme vierekkäin lattialle. Elokuva pyöri vieläkin edessämme, mutta se ei kiinnostanut enää kumpaakaan meistä. Hetken vain tuijotimme kattoa ja tasoitimme hengätystä. Sitten Saaga hyppäsi ylös ja ojensi kätensä minulle. Tartuin käteen ja Saaga hilasi minut ylös.

”Senkin herkkupeppu”, Saaga ähkäisi saatuaan minut ylös. Läpsäisin tätä olkaan ja nauraen lähdimme yläkertaan peittojen alle lämpimään.

”Saaga?” kysyin hiljaa.

”Hmm...?” ystäväni mumisi ja npsti päätään.

”Jutellaanko?” kysyin varovasti.

”Aavasta?” Saaga kysyi vuorostaan.

”Ei vaan kaikesta muusta”, sanoin ympäripyöreästi. En minäkään aina jaksanut koirista puhua.

”Okei”, Saaga sanoi ja antoi minun kivuta hänen viereensä peiton alle.

”Pian on joulu. Ja loma”, sanoin aloittaakseni juttutuokiomme.

”Jep, ihana päästä koulusta hetkeksi pois”, Saaga vastasi. Haukotus karkasi suultani.

”Pian on yhteishaku... Mihin minä oikein haen”, valitin epätoivoisena. Yhteishaku raastoi mieltäni, minulla ei ollut mitään tietoa seuraavasta opiskelupaikasta.

”Älä stressaa sitä, olethan jo miettinyt vaikka mitä vaihtoehtoja”, Saaga lohdutti. Katsoin Saagaa ja nyökkäsin sitten huokaisten. Tottahan se oli.

”Mitä sinä pelkäät?” kysyin äkkiä, vaihtaen täysin aihetta.

”Pelkään? Menettämistä ja kipua”, Saaga sanoi ihmetellen. Tuijotin huoneen lattiaa ja sanoin sitten: ”Minä pelkään kuolemaa. Ja yksin jäämistä”.

”Miksi pelkäät kuolemaa?” Saags kysyi.

”Kun ei tiedä miten kuolee. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu...” kuiskasin.

”Ei sitä kannata pelätä, siihen on vielä aikaa. Elä hetkessä”, Saaga neuvoi ja pyöräytti silmiään, ”kauhea klisee”. Naurahdin vapautuneesti.

”Kliseet on keksitty siksi, että ne ovat totta”, virnistin. Saaga irvisi ja nauroi: ”Mennäänkö nukkumaan?” Nyökkäsin: ”mennään”. Kömmin lattialle ja vedin peiton päälleni.

”Hyvää yötä”, toivotin hiljaa.

”Samoin”, Saaga vastasi. Suljin silmäni ja kävin keskusteluamme läpi kerta toisensa jälkeen. Tajusin, että kyllä minäkin pelkäsin menettämistä. En vain halunnut myöntää sitä. Pelkääminen oli monen mielestä säälittävää, niistä ei juuri koskaan puhuttu. Mutta oltuani niin lähellä Aavan menettämistä, siitä oli tullut pelko. En halunnut menettää jotain sellaista mitä halusin suojella kaikelta. Oliko Aava minulle rakas? Totta kai! Hätkähdin, en ollut edes ajatellut asiaa. Miten se tuntui niin itsestäänselvyydeltä.