lauantai 19. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 19. luukku


Mitä te aiotte lomalla tehdä? Rentoutua, matkustaa johonkin, täyttää loman työnteolla? Kivaa lauantaita kaikille! Meillä on tänään siivouspäivä..

Joulukuun 19. päivä
”Tiedätkö mitä Saaga”, tokaisin rikkoen hiljaisuuden huoneessani.
”No?” Saaga mumisi ja nosti sitten päänsä ylös.
”Miksi kaikki sanovat, että rakkautta ei voi ostaa?” kysyin mietteliiänä. Kaikki turhaakin turhemmat asiat lentelivät päässäni sinne tänne ja aiheuttivat sen, että minulle tuli pakottava tarve avata suuni.

”Koska sitä ei voi ostaa”, Saaga vastasi silmiään pyöräyttäen.
”No voihan”, intin ja sain Saagan huokaisemaan. Luultavasti hän ajatteli, että joutuisiko taas väitellä kanssani aivan turhista asioista.
”Ei voi”, Saaga sanoi ja laski päänsä takaisin lattian rajaan.
”Minä olen ainakin ostanut rakkautta”, sanoin hypähtäen alas sängyltäni. Saaga naurahti huvittuneena: ”Suklaata ei lasketa”.

”En minä siitä puhunutkaan vaan Aavasta”, sanoin ja tönäisin ystävääni. Tämä nousi ähkäisten ylös.
”Ethän sinä rakkautta ostanut vaan koiran, jota aloit myöhemmin rakastaa”, Saaga virnisti voitonriemuisesti.
”Eei! Kyllähän minä Aavaa rakastin jo ennen kuin se tuli tänne. En vain tiennyt sitä vielä”, väitin vastaan. Saaga heittäytyi takaisin lattialle selälleen ja sanoi minulle: ”Olet mahdoton! Puhut nyt aivan eri asiasta. Eikä sellaista asiaa tai henkilöä voi rakastaa jota ei ole koskaan nähnytkään. Et siis millään voinut rakastaa Aavaa ennen kuin näit sen. Ja kun näit sen ensimmäisen kerran, se oli jo sinun. Eli mihin lopputulokseen tulimmekaan? Rakkautta ei voi ostaa”
”Ja pah!” tuhahdin vain ja laskeuduin Saagan viereen lattialle. Saaga hytkyi naurusta, tajuttuaan olevansa jälleen kerran oikeassa. Läpsäisin häntä mahaan, mutta se sai ystäväni vain nauramaan ääneen. Pian minunkin huuliltani karkasi iloinen hymy ja lopputulos oli raikuva nauru huoneessani.



”Tuo on toivotonta”, Saaga totesi ilmeettömänä talomme portailta. Hän istui alimmalla portaalla puhelin kädessään, seuraamassa yritystäni saada Aava hyväksymään talutushihnassa kulkemisen. Tarkoituksemme oli ollut lähteä lyhyelle kävelylle, mutta ensimmäinen ongelmamme oli saada Aavalle hihna. Se pinkoi karkuun heti hihnan nähnyään, eikä suostunut pysymään paikoillaan. Saaga oli todennut touhun olevan kuin hullujenhuoneella ja istahtanut portaille.
”No tuli itse yrittämään”, älähdin ärtyneenä. Jestas tuo koira aiheutti minulle harmaita hiuksia pään täydeltä. Saaga tunki puhelimen taskuunsa ja otti minulta talutusremmin.
”Näytetäänpä Aava miten tämä homma hoidetaan, eikös?” Saaga sanoi ja nappasi koiran jalkojensa väliin maahan. Lukko napsahti kiinni ja hämmentynyt koira seisoi kuin patsas paikoillaan.
”Hieno tyttö”, ystäväni kehui pentua hiljaa ja irrotti lukon. Sitten hän kääntyi minun puoleeni: ”Mikään koiraekspertti en ole, mutta tietääkseni kaikki eläimet opetetaan pikkuhiljaa. Ja eläimen ehdoilla. Kai”. Ilmeeni kirkastui ja hyppäsin Saagan kaulaan.
”Olet nero!” kiljuin innoissani. Saaga vain irvisti ja ojensi talutusremmin minulle. Toistin saman mitä ystäväni ole minulle näyttänyt ja tein sen niin kauan kunnes Aava ei edes muistanut hihnaa pannassaan. Taputin sitä hellästi ja ylistin maasta taivaaseen.
”Sehän alkoi sujua”, Saaga sanoi hymyillen ja löi pari kertaa käsiään yhteen. Nostin toisen käteni ilmaan ja Saaga läpsäisi sitä niin kovaa, että käteni alkoi punertaa. Irvistäen tönäisin Saagan maan tasalle, lumen sekaan. Saaga alkoi nauraen kokoamaan lumipalloa. Huudahtaen juoksin pari askelta poispäin ennen kuin sain pallon selkääni. Aava alkoi haukkua ja rynni perääni. Lumipallo-fani perässäni juoksin nopeasti karkuun. Iloinen naurumme raikasi pitkin pihaa, naapurustoon asti. Siitä ilosta ei kuitenkaan ollut kauaa iloa. Hymyni hyytyi seuraavana aamuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti