Nyt se koitti, itsenäisyyspäivä! Tarinan Tinjakin viettää itsenäisyyspäivää, lukekaa mitä hän teki itsenäisyyspäivänä. Entä mitä te teette?
Joulukuun 6. päivä
Nauroin
isän yrityksselle nostaa lippua salkoon. Lipputangon narut olivat
ihan solmussa ja lippu monella mutkalla.
”Nyt hiljaa siellä!”
isä murahti ärtyneenä. Hänen silmäkulmissaan näkyi kuitenkin
naurunrypyt. Aloin nauraa kahta kauheammin ja huomattuani isän
kasaavan lumipalloa, pakenin sisälle. Pallon osui ulko-oveen ja meni
kymmeniksi paloiksi. Äiti ilmestyi ulko-ovelle ihmettelemään
ryskäämistämme. Makasin lattialla nauramassa , äidin
pudistellessa päätään myhäillen.
”Jos elossa selviät, niin
mene ripustamaan jouluvalot olohuoneeseen”, äiti huikkasi
käännettyään minulle selkänsä. Sitten sainkin pienen,
naurustani innostuneen koiran mahani päälle. Siinä se hyppi minun
kiljuessani. Yritin työntää sitä alas, mutta joka kerta se kipusi
uudelleen. Äiti yritti huutaa väliin, että rauhoittuisimme, mutta
ne huudot menivät kuuroille korville. Vasta isän tullessa sisään,
huomasin, että minulla olisi tasan kaksi sekuntia aikaa lähteä
karkuun. Myöhästyin ja sain kunnon lumipesun. Ja äidin saarnan
isosta lumiläjästä eteisen lattialla.
Se siitä
hauskuudesta, ajattelin kuuratessani haisevaa mattoa pesuhuoneen
lattialla. Mulkoilin häkkiin joutunutta Aavaa pahasti.”Oli sitten
ihan pakko heti merkata paikat. Kiitti Aava.”, tuhahdin. Nostin
mäntysaippuan vierestäni lattialta, kääntäen sen ympäri ja
painamalla kyljistä. Puoli desiä saippuaa kasaantui maton
keskelle.
”Hups”, naurahdin ja levitin saippuan kovalla
harjalla. Se vaahtoutui kolminkertaseksi ja irvistellen suihkutin sen
lopulta viemäriin.
”Tekisi mieli suihkuttaa sinutkin, senkin
pahanilman lintu! Siis koira”, sanoin Aavaa mulkaisten. Jätin
kuitenkin uhkaukseni toteuttamatta, sillä puolentunnin vedellä
läträäminen oli ihan tarpeeksi minulle. Huuhtelin vielä kerran
maton vedellä ja heitin sen saunan lauteille kuivamaan.
”Ja
sinä jäät tänne, ainakin hetkeksi”, sanoin vielä koiralle ja
lähdin huoneesta.
Tylsistyneenä istuin pöydän ison puisen
pöydän ääressä. Kuuntelin isovanhempieni ja vanhempieni
juttelua. Nojasin käsieni varaan ja tuijotin ikkunasta ulos.
Uppouduin omiin ajatuksiini, enkä enää edes yrittänyt pysyä
mukana muiden keskusteluissa. Pihalla tuulehti juuri sen verran, että
suomenlippu liehui. Lumikin leijui hitaasti maahan ja peitti alleen
vanhan lumen.
”Miten
koiran kanssa eläminen on sujunut?” mummini kysyi minulta.
Hätkähdin ajatuksistani ja katsoin mummiani.
”Ihan hyvin.
Pikkuisia vastoinkäymisiä, mut iha ok”, vastasin ympäripyöreästi
ja toivoin ettei vanhampani olleet kertoneet mitään. En jaksanut
kuunnella mitään vastuu-saarnaa. Tiesin vastuuni, mutta kaikki
tekivät virheitä, minäkin.
”Noniin, olimmekin paapan kanssa
varmoja että tulet pärjäämää oikein hyvin!” mummi kehui minua
ystävällisesti hymyillen. Yritin hymyillä takaisin, mutta sain
hymyni näyttämään lähinnä irvistykseltä.
”Mikäs tämän
koiran nimi onkaan?” paappa kysyi.
”Aava. Se on
suomenpystykorva”, sanoin miettien koiranpentuani, joka oli jätetty
kotiin pesuhuoneeseen koiraportin taakse.
”Ai suomenpystykorva?
Meilläkin on ollut sellainen!” paappa sanoi innostuneena.
Mielenkiintoni heräsi: ”Kerro siitä jotain!” Paappa näytti
yhtä innostuneelta kuin minäkin, aivan kuin hän olisi nuorentunut
kymmenen vuotta.
”Mennään katsomaan albumista kuvia”, paappa
ehdotti. Hyppäsin tuolista ylös ja lähdin paappani perässä
olohuoneeseen. Paappa avasi lasikaapin oven ja etsi sieltä pienen
mustan valokuva-albumin. Istahdin sohvalle ja tein tilaa paapalleni.
Hän avasi albumin ja näytti ensimmäistä kuvaa.
”Tässä Huti
on ihan pieni. Juuri saapunut meille. Se oli ilkikurinen koira. Sitä
sai jatkuvasti olla hakemassa naapurista”, paappa sanoi ja nauroi
sanottuaan Hutin karkeilevan usein. Hän käänsi sivua ja näytti
kuvaa missä Huti haukkui metsässä.
”Mitä se oikein haukkuu?”
kysyin hämmästyneenä. Paappa naurahti: ”Tuolla puussa on lintu.
Pystykorva on lintukoira, sen kuuluu haukkua linnuille puuhun. Huti
oli mestari metsästäjä. Se teki suurimman työn aina metsässä ja
sitten minä ammuin sille linnun palkinnoksi. Lähdetään sitten
Aavankin kanssa metsään, kun se vähän kasvaa” paappa selitti ja
esitti minulle ehdotuksen.
”Joo, mennään vaan. Haluankin
tietää haukkuuko Aavakin linnuille”, sanoin innoissani
ehdotuksesta.
”Kyllä se haukkuu, se on sen työ”, paappa
sanoi. Nyökkäsin.
”Kuule paappa, oliko Huti koskaan vähän
mahdoton?” kysyin varovasti. Paappa katsoi minua ja hymähti
sitten.
”Olet tainnut huomata millainen itsepäisyys tuo rotu
on”, paappa nauroi.
”No jooo”, myönsin hieman
vastahakoisesti.
”Huti oli ihan mahdoton. Taisin jo sanoakin,
että sitä sai olla jatkuvasti hakemassa jostain. Se oli
ilkikurinen, teki jekkuja ja meni oman päänsä mukaan. Mutta
uskollinen koira. Kyllä sitä ikävä on”, paappa sanoi. Kuuntelin
häntä tarkkaavaisesti ja huokasin. Onneksi en ollut ainut jolla oli
ollut ongelmia pystykorvan kanssa.
”Aavakin on ihana koira,
paitsi silloin kun joudun siivota sen sotkuja”, irvistin. Paappa
naurahti.
”Kyllä se siitä, kun oppii arvostamaan sinua”,
paappa lohdutti ja lisäsi, ”silloin siitä tulee oikeasti mahtava
koira!” Naurahdin ja kiitin mielessäni paappaa avusta. Hän auttoi
enemmän kuin osasi arvatakaan, eikä hän edes tiennyt sitä.
____
Näin loppuun haluan toivottaa kaikille oikein hyväää ja rauhallista itsenäisyyspäivää! Kiitos sotiemme veteraaneille itsenäisestä Suomesta! Eikä unohdeta koiriakaan, niistä oli myös apua taisteluissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti