Laavuillaan taas!

Perjantaina suunnittelimme äitini kanssa vaellusta laavulle. Innostuin ajatuksesta ja lauantaina suuntasimme auton kohti paikkaa x. Siirryimme Etelä-Pohjanmaalta Pohjanmaan puolelle, ruotsin kieliselle alueelle, ja koska päähäni ei jää yhtäkään ruotsin kielistä sanaa, ei paikan nimikään jäänyt mieleen. Autosta ulos tultuamme laitoin Sports Trackerin päälle ja Helylle valjaat niskaan.

Todella yksitoikkoinen vaellusreitti, pitkälti hiekkatietä ja suoraa, mutta mahtui joukkoon pari kivaakin pätkää. Itse odotan vaellusreiteiltä aina eniten pitkospuita, sillä niitä on mukava kävellä ja niiden varrelta löytyy useimmiten parhaimmat näkymät. Tällä kertaa pitkospuut tarjosivat nevaa ja kyllä sitä mielellään katseli niiden mäntyjen ja kivikkoisten teiden sijaan. Kävelimme laavulle n. 8-9 kilometriä ja samaa reittiä sitten takaisin. Yhteensä matkaa kertyi 17,5 km, aikaa meni neljä ja puoli tuntia.

Hely tuntui viihtyvän hyvin. Tietenkin sillä olisi ollut mukavempaa juosta vapaana, mutta Helyn luonne nyt on mitä on. Flexissä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään vikaa, vaan koira kulki ihan nätisti. Ei vetänyt, kulki polkua pitkin, ei tehnyt turhia pysähdyksiä. Mielenkiintoisen näköiset sillatkin (kaksi lautaa vierekkäin) Hely ylitti reippaasti ja jatkoi matkaa ihan kuin koko lautahöskää ei olisikaan. Laavulla piti vähän haukkua, mutta ymmärtäähän sen, makkara on Helyn suuri heikkous.

Autolla Hely hyppäsi auton takaosaan, jossa vaihdoin sille kaulapannan. Heti, kun ovi sulkeutui, se kävi makuulle. Taisi se reilu 17 kilometriä olla hieman väsyttävä reissu. Itsellä ainakin huonojen kenkien takia jalanpohjat tajuttoman kipeät, varsinkin kun alla oli aamun lenkki Hillan kanssa. Seuraavana aamuna sanoin heipat puutuneille jaloille ja lähdin aamulenkille Helyn kanssa.

Aktiivinen viikonloppu koirien kanssa, kun jokainen pääsi metsään tai lenkille. Hilla oli onnekas, kun sen kohdalla toteutuivat molemmat! Hilla on muuten kasvanut tajuttoman paljon, mihin aika ja pennun tuoksu karkaavat? Haluan sen kevyen sylivauvan takaisin.

Omenavaras

Helyä en ole vielä uskaltanut taikka ehtinyt päästää irti hihnan päästä. Viiko viikonloppukin meni isovanhempien luona, kaveria nähden ja sunnuntaina nopea metsässä pyörähtäminen Hillan kanssa. Sitten olikin jo aika palata koulun penkille.

Ei Hely kuitenkaan ole liikunnatta jäänyt. Äitini on lenkittänyt sitä vähintään pari kertaa viikossa ja lähettänyt minulle kuvien muodossa Helyn kuulumisia. Neiti on mm. metsästänyt katseellaan näkymättömiä metsän olioita ja käynyt omenavarkaissa. On Hely päässyt kuitenkin vapaanakin juoksemaan. Isäni oli lähtenyt sen kanssa pellolle ja Hely oli saanut pitää hauskaa juosten miten tahtoo.

Hillan jälkeen on sekä outoa että helpottavaa lenkittää Hely. Se, että joku ei koko ajan hypi jokaiseen ilmansuuntaan, on helpottavaa. On ihanaa, että Hely ei vedä hihnassa ja kulkee vain yhteen suuntaan eli eteenpäin. Rentoa, mukavaa menoa omaan tahtiin. Ei tarvitse harppoa ja tehdä äkkipysähdyksiä.

Omenatkin ovat taas maistuneet koirille. Helyn tottelevaisuus on vaakalaudalla takapihan omenapuun takia. Jos se karkaa, on aika varmaa mistä sen silloin tulee löytämään. Sen verran hyviä nuo omenat Helyn mielestä ovat.

Kultatyttö

Tämä on jo kolmas peräkkäinen postaus Hillasta, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa tähän väliin Helystäkin, pakko hehkuttaa riiviö Hillaa. Se koira on ajoittain täyttä rakkautta. Olen kiintynyt siihen nopeasti ja Hillakin on oppinut, että olen mukava tyyppi jonka kanssa pääsee lenkille ja pellolle, hakemaan omppuja takapihalta ja, jonka syliin on kiva kiivetä (vaikka hieman kokoa pennulta jo löytyykin).

Siinä missä Raju hyppi rusakon perässä koko viikonlopun, yritti Hilla samaa. Alussa se kulki kyllä paljon ympärillämme ja touhotti omiaan, mutta tarkkaili meitäkin. Pikku hiljaa Hilla alkoi ottamaan etäisyyttä ja meni yhä kaueammas ja kauemmas meistä. Jossain vaiheessa se unohti meidän olemassa olomme kokonaan, sillä maassa oli jokin erittäin mielenkiintoinen haju. Se vei pennun mukanaan ja pari kertaa sininen viiva vaihtoi väriään punaiseksi, se haukkui! Isäni ilme oli näkemisen arvoinen, eikä mitenkään negatiivisella tavalla. Eihän Hillaa voinut kuin kehua ja taputella kauheasti. Oli aivan se ja sama, että Hillan mielenkiinnon vei rusakko, sillä se ei ole pääasia. Hilla erkani meistä, hetkellisesti jopa unohti ja kaiken lisäksi vielä haukkuikin. Kettua ehtii ajaa sitten myöhemminkin! Tämä oli paljon viisi(?) kuukautiselta pennulta.