Tämä on jo kolmas peräkkäinen postaus Hillasta, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa tähän väliin Helystäkin, pakko hehkuttaa riiviö Hillaa. Se koira on ajoittain täyttä rakkautta. Olen kiintynyt siihen nopeasti ja Hillakin on oppinut, että olen mukava tyyppi jonka kanssa pääsee lenkille ja pellolle, hakemaan omppuja takapihalta ja, jonka syliin on kiva kiivetä (vaikka hieman kokoa pennulta jo löytyykin).
Siinä missä Raju hyppi rusakon perässä koko viikonlopun, yritti Hilla samaa. Alussa se kulki kyllä paljon ympärillämme ja touhotti omiaan, mutta tarkkaili meitäkin. Pikku hiljaa Hilla alkoi ottamaan etäisyyttä ja meni yhä kaueammas ja kauemmas meistä. Jossain vaiheessa se unohti meidän olemassa olomme kokonaan, sillä maassa oli jokin erittäin mielenkiintoinen haju. Se vei pennun mukanaan ja pari kertaa sininen viiva vaihtoi väriään punaiseksi, se haukkui! Isäni ilme oli näkemisen arvoinen, eikä mitenkään negatiivisella tavalla. Eihän Hillaa voinut kuin kehua ja taputella kauheasti. Oli aivan se ja sama, että Hillan mielenkiinnon vei rusakko, sillä se ei ole pääasia. Hilla erkani meistä, hetkellisesti jopa unohti ja kaiken lisäksi vielä haukkuikin. Kettua ehtii ajaa sitten myöhemminkin! Tämä oli paljon viisi(?) kuukautiselta pennulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti