Joulukuun 20. päivä
”Ei...!” huusin
kyynelten valuessa silmäkulmistani. Löin nurkin pöytään ja
valahdin pöytää vasten. Suljin silmäni ja annoin kyynelten valua
poskiani pitkin. Epäreilua!
”Tinja...”, isä
huokaisi epätoivoisesti. Tuli hiljaista. Keittiössämme kuului vain
hiljainen niiskutukseni.
”Parempi näin...” äiti sanoi hiljaa
hetken kuluttua. En jaksanut väittää vastaan, vaikka mieleni olisi
tehnyt vain huutaa ja raivota.
”Mitenniin?” kysyin vain
hiljaa.
”Koira oli aina pulassa ja koulunkäyntisi heikkeni”,
äiti sanoi. Tuhahdin, ei kai se nyt minun vikani ollut, että Aava
hankkiutui aina pulaan. Sanoin sen ääneen, mutta kumpikaan
vanhemmistani ei välittänyt. Isä tokaisi vain: ”Vien Aavan
huomenna takaisin”. Katsoin isää ilmeettömänä samalla, kun
kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tipahtelivat pöydälle.
”Ette
te voi...” kuiskasin hiljaa, niin hiljaa, että vanhempanikaan
eivät meinanneet kuulla.
”Miksemme?” äiti kysyi. Suljin
silmäni lujasti kiinni. Kysyikö äitini, että miksi.
”No
siksi!” sähähdin ja säntäsin kohti yläkertaa. Loikin joka
toisen portaan kerrallaan ja paukautin huoneeni oven lujaa kiinni.
Vanhempani saisivat painua sinne missä pippuri kasvaa, jouluni oli
pilalla!
Oli monta asiaa
mitä olisin voinut tehdä toisin. Pitää Aavaa paremmin silmällä
tai opettaa sille heti käytöstapoja tai olisin voinut olla
ankarampi sitä kohtaan. Siitä huolimatta, että Aava oli monesti
karannut naapuriin, kadonnut metsässä, rikkonut esineitä ja
paikkoja, käyttäytynyt huonosti tai koetellut hermojani, olin aina
korjannut kaiken. Olin siivonnut ja torunut Aavaa, etsinyt sen
metsästä ja pyydellyt anteeksi. Ja Aava oli ymmärtänyt. Se ei
ollut tehnyt mitään kokeilemaansa juttua toista kertaa. Se ei
rikkonut uudelleen naapureiden jouluvaloja tai meidän
koristetyynyjä. Se oli heti ensi
toisesta kerrasta oppinut, että pihalla oli vessa ja
mieluiten metsän reunassa. Olin täysin hullaantunut Aavaan, siitä
oli tullut minulle todella tärkeä.
Kävelin ikkunalle.
Kääriydyin vilttiin ja istahdin tuolille ikkunan eteen. Enää
neljä päivää jouluun. Olin odottanut koko joulukuun joulua
yhdessä Aavan kanssa, mutta nyt se ei olisikaan täällä
jouluaattona. Oli suunnitellut pitkän metsälenkin, herkullisen
aterian pennulle ja yhteiskuvat. Olin jopa pystyttänyt kuusen Aavan
häkkiin ja suunnitellut koristelevani sen jouluaattona. Mitä järkeä
siinäkään enää oli, kun Aava lähtisi huomenna. Ei yhtikäs
mitään. Turhautuneena nojauduin tuolilla taaksepäin, hautasin
kasvot käsilläni ja purskahdin itkuun. Tätä vanhemapani saisivat
vielä katua, aioin pitää lapsellista mykkäkouluani koko joulun
ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti