Yläasteen viimeinen ihana joulujuhla juhlittu! Ja nyt tämän päivän luukku tänne, kivaa torstaita :)
Joulukuun 17. päivä
”Eikö tuo ole
hyvä!” huudahdin osoittaen korkeaa kuusta pellon laidalla. Isä
katsahti osoittamaani suuntaan ja huokaisi raskaasti.
”Tämä
oli viime vuonna paljon helpompaa...” hän mutisi ja jatkoi
matkaa.
”Ai miten niin?” kysyin katsellen vieläkin pellon
reunalla kököttävää kuusta. Se olisi ansainnut tämän
joulun.
”Sain päättää itse kuusen. Viime vuonna istuit
kotona tietokoneen äärellä”, isä tokaisi ja tutkaili seuraavaa
potentiaalia kuusiehdokasta. Irvistin katsoessa lyhyttä
harvaoksaista kuusta.
”Eikö tämä ole parempi näin? Aavahan
on saanut minut jopa kuusenhakureissulle. Muuten istuisin tänäkin
vuonna tietokoneella”, sanoin sitten harppoen isän jälkiä
hangessa.
”Totta, mutta miksei sinulle kelpaa yksikään kuusi
mitä ehdotan?” isä kysyi turhautuneen kuuloisena.
”Koska ne
ovat rumia!” tuhahdin ja kiljaisin.
”Tuo, tuo, tuo!” hihkuin
kuin viisivuotias. Huokaisten isä kääntyi ja katsoi suu auki
ehdottamaani pientä kuusta.
”Sinähän halusit suuren kuusen”,
isä sanoi hämmästyneenä.
”No niin niin, mutta tuo onkin
Aavan kuusi”, sanoin silmiäni pyöräyttäen.
”Niinpä
tietenkin!” isä huokaisi ja käveli kuusen luo.
”Älä sitten
katko oksia!” kiljaisin, kun isä ravisteli lumet kuusen päältä.
”Hiljaa nyt, tai
Aava jää ilman kuusta”, isä murahti ja sahasi ohuen rungon
poikki. Vuh! Säikähtäen hypähdin ainakin kymmenen senttiä
ilmaan. Aivan, Aava! Olin jo unohtanut, että koirakin oli otettu
mukaan.
”Tässä neidille, anteeksi neideille, joulukuusi”,
isä sanoi ja ojensi kuusen minulle. Ihastuneena tartuin kuuseen ja
näytin sitä Aavalle. Aava kuitenkin hypähti karkuun ja pinkaisi
isän perään.
”Ette sitten osaa
yhtään arvostaa joulukuusien kauneutta...” tuhahdin ja lähdin
kiirehtimään isän perään.
”Tämä se on!” isä
huudahti iloisesti. Siirsin Aavan kuusen pois kasvojeni edestä ja
katsoin millainen isän valinta tällä kertaa oli. Arvioiden katsoin
kaksi kertaa suurempaa kuusta kuin mikä minulla oli käsissäni.
Pituus ok, leveyskin ok, oksat ok... Isä katsoi minua odottavasti
toiveikas ilme kasvoillaan.
”Nooo...” aloitin arvioivasti.
Isän naama venähti hieman.
”Kyllä se kelpaa”, myönsin
sitten ja sain isäni kasvoille huojentuneen ja iloisen ilmeen.
Onneksi minun ei tarvinnut kantaa tuota kuusta, Aavankin kuusen
kanssa oli jo tarpeeksi ongelmia. Isä katkaisi kuusen ja nappasi sen
kainaloonsa.
”Sitten pari kilometriä tuohon suuntaan, niin
pääsemme kotiin!” isä huudahti ja osoitti suunnan. Suuni
loksahti auki järkytyksestä, pitikö minun kävellä kaksi
kilometriä takaisinpäin! Isän suupielet muuntuivat
virneeseen.
”Kunhan vitsailin. Kilometri vain”, isä nauroi ja
lähti kävelemään: ”Se ei ollut vitsi!” Epätoivoisena lähdin
isäni perään. Miksi olinkaan suostunut mukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti