Joulukalenterin 7. luukku

Vähän lyhyempi pätkä tänään. Tässä pätkässä ei puhuta koirista ollenkaan, vaan... No, lukekaa itse! :)

Joulukuun 7. päivä

Pureskelin hermostuneena kynsiäni.

”Miksei se voi katsoa taakseen??” kuiskasin hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kuuluvasti niin, että Saaga kuuli. Ystäväni alkoi nauramaan.

”Hei rauhoitu nyt Tinja, tämä on vain elokuva!” Saaga nauroi. Mulkaisin tätä pahasti.

”Kauhuelokuva! Etkö löytänyt mitään muuta?” valitin ja peitin kasvoni tyynyllä

”Tämä on ihan tylsä!” Saaga väitti ja repi tyynyn kasvojeni edestä. Puuskahdin vastalauseeksi ja otin toisen tyynyn. Saaga huokaisi, mutta naurahti sitten.

”Meidän tyynyt kokevat Tinjan raa-an kohtelun”, Saaga mumisi itsekseen nauraen. Laskin tyynyn salamannopeasti kasvoiltani ja kohdistin sen Saagaan. Kauhuelokuva unohtui siinä sotiessa.

”Rauha!” Saaga kiljui hetken taistelun jälkeen.

”Ei! Minä olen voitolla!” nauroin ja heitin vielä kerran tyynyn Saagan päälle. Hengästyneenä lysähdimme vierekkäin lattialle. Elokuva pyöri vieläkin edessämme, mutta se ei kiinnostanut enää kumpaakaan meistä. Hetken vain tuijotimme kattoa ja tasoitimme hengätystä. Sitten Saaga hyppäsi ylös ja ojensi kätensä minulle. Tartuin käteen ja Saaga hilasi minut ylös.

”Senkin herkkupeppu”, Saaga ähkäisi saatuaan minut ylös. Läpsäisin tätä olkaan ja nauraen lähdimme yläkertaan peittojen alle lämpimään.

”Saaga?” kysyin hiljaa.

”Hmm...?” ystäväni mumisi ja npsti päätään.

”Jutellaanko?” kysyin varovasti.

”Aavasta?” Saaga kysyi vuorostaan.

”Ei vaan kaikesta muusta”, sanoin ympäripyöreästi. En minäkään aina jaksanut koirista puhua.

”Okei”, Saaga sanoi ja antoi minun kivuta hänen viereensä peiton alle.

”Pian on joulu. Ja loma”, sanoin aloittaakseni juttutuokiomme.

”Jep, ihana päästä koulusta hetkeksi pois”, Saaga vastasi. Haukotus karkasi suultani.

”Pian on yhteishaku... Mihin minä oikein haen”, valitin epätoivoisena. Yhteishaku raastoi mieltäni, minulla ei ollut mitään tietoa seuraavasta opiskelupaikasta.

”Älä stressaa sitä, olethan jo miettinyt vaikka mitä vaihtoehtoja”, Saaga lohdutti. Katsoin Saagaa ja nyökkäsin sitten huokaisten. Tottahan se oli.

”Mitä sinä pelkäät?” kysyin äkkiä, vaihtaen täysin aihetta.

”Pelkään? Menettämistä ja kipua”, Saaga sanoi ihmetellen. Tuijotin huoneen lattiaa ja sanoin sitten: ”Minä pelkään kuolemaa. Ja yksin jäämistä”.

”Miksi pelkäät kuolemaa?” Saags kysyi.

”Kun ei tiedä miten kuolee. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu...” kuiskasin.

”Ei sitä kannata pelätä, siihen on vielä aikaa. Elä hetkessä”, Saaga neuvoi ja pyöräytti silmiään, ”kauhea klisee”. Naurahdin vapautuneesti.

”Kliseet on keksitty siksi, että ne ovat totta”, virnistin. Saaga irvisi ja nauroi: ”Mennäänkö nukkumaan?” Nyökkäsin: ”mennään”. Kömmin lattialle ja vedin peiton päälleni.

”Hyvää yötä”, toivotin hiljaa.

”Samoin”, Saaga vastasi. Suljin silmäni ja kävin keskusteluamme läpi kerta toisensa jälkeen. Tajusin, että kyllä minäkin pelkäsin menettämistä. En vain halunnut myöntää sitä. Pelkääminen oli monen mielestä säälittävää, niistä ei juuri koskaan puhuttu. Mutta oltuani niin lähellä Aavan menettämistä, siitä oli tullut pelko. En halunnut menettää jotain sellaista mitä halusin suojella kaikelta. Oliko Aava minulle rakas? Totta kai! Hätkähdin, en ollut edes ajatellut asiaa. Miten se tuntui niin itsestäänselvyydeltä.