Joulukuun neljäs päivä jo! Tarinassa tulee vastaan epätoivoa ja pelkoa menettämisestä.
Joulukuun 4. päivä
”Mitä Aava nyt
tarvitsee ihan välttämättä?” äiti kysyi viidennen kerran, kun
olin luetellut pitkän listan tavaroita.
”Sanoinhan jo kaikki,
kertaanko vielä?” älähdin ärtyneenä.
”Ei tarvitse, mutta
ei pieni pentu tuota kaikkea tarvitse”, äiti selitti.
”Mutta
tulevaisuudessa tarvitsee!” väitin. Äiti oli hetken hiljaa ja
sanoi sitten: ”Ei se ole vielä varmaa, jääkö koira meille vai
ei”. Hiljenin kuin taikaiskusta.
”Jos vielä muistat mitä
eilen kävi. Sen lisäksi se matto on vieläkin pesemättä. Ja sain
opettajaltasi viestin. Et ollut tehnyt mitään eilisiä läksyjä”,
äiti sanoi. Hän ei kuulostanut vihaiselta, mutta ei myöskään
kauhean iloiselta.
”En ehtinyt tehdä
niitä läksyjä, kun piti siivota se olohuoneen sotku”,
puolustauduin.
”Tämä onkin se mitä sinulta odotamme. Koulun
ja koiran tasapainottamista. Kouluun pitää keskittyä, mutta myös
koira pitää hoitaa. Sanoinhan minä että laita Aava pesuhuoneeseen
päiväksi”, äiti sanoi ja ajoi auton parkkiin. Irrotin turvavyön
ja nousin autosta. Äiti kiersi auton edestä luokseni ja lähdimme
kävelemään.
”Eli olette jo päättäneet, että Aava lähtee”,
tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Äiti katsoi minua.
”Mitään
ei olla vielä päätetty”, äiti vain sanoi. Muuta en saanut
äidistä irti. Tuhahdin ja astuin eläintarvikekauppaan. Katselin
ympärilleni ja ihastelin näkymää. Monta kertaa olin ollut täällä
katselemassa koirien tarvikkeita, mutta joka kerta olin joutunut
vastaamaan myyjän ”voinko auttaa?” -kysymykseen, että olin vain
katselemassa.
Lähdimme kaupasta
ison kassin kanssa. Sieltä löytyi vaikka ja mitä. Äiti oli
heltynyt hienoille tarvikkeille, mutta heti kaupasta poistuessamme
oli alkunut epäröimään.
”Myöhäistä, ostit jo”, nauroin
vahingoniloisena.
”Mutta eihän
noita kaikkia edes tarvita”, äiti nurisi. Nauroin vain ja juoksin
autolle. Äitikin nauroi ja pyöritti päätään.
Isän neuvosta olin
lähtenyt metsään samoilemaan Aavan kanssa. Metsässä oli useita
moottorikelkkareittejä, joita pitkin oli hyvä kävellä. Nyt Aava
oli saanut niistä hyvän kiihdytystien. Se juoksi ja juoksi vielä
kovempaa. Välillä se eksyi reitiltä korkeaan lumeen, jossa se
jaksoikin aikansa rämpiä. Kun lopulta kävelin Aavan ohi, se
hyppäsi korkeasta lumesta kelkkareitille ja pinkaisi ohi. Vähitellen
iltapäivän aurinko alkoi laskea. Ihailin kaunista auringonlaskua
pieneltä mäeltä keskeltä metsää. En ymmärtänyt vielä, että
auringonlasku tarkoittaa myös pimeyttä. Sainkin pian huomata
eksyneeni reitiltä, eikä koiraa näkynyt missään. Paniikki alkoi
nousta pintaan.
”Aavaa?” huikin pimeässä. Ei pihaustakaan.
Kauhuissani katselin ympärilleni ja hölkkäsin pari askelta
eteenpäin. Huusin uudelleen: ”Aava!”
Olin jo puolituntia
huudellut Aavaa nimeltä, viheltänyt ja taputtanut. Oli aivan
pilkkopimeään, eikä mistään kuulunut muuta kuin tuulen kevyt
suhina. Tuuli teki lumeen pyörteitä ja lennätti sitä hetken
matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä ja minun oli vedettävä takin
vetoketju kunnolla kiinni. Minulla ei ollut aavistustakaan missä
olin. Joka puolella oli vain korkeitä puita tiheästi. Kelkkareitti
oli jo kaukana takanapäin ja jouduin nyt rämpimään paksussa
lumihangessa. Kenkäni olivat täynnä sulanutta lunta ja sukat
litimärät. Varpaita palelsi ja hampaani kalisivat yhteen. Pysähdyin
hetkeksi nojaamaan paksua mäntyä vasten.
”Haluan kotiin...”
kuiskasin hiljaa pilviselle taivaalle. Huusin heikosti vielä pari
kertaa Aavan nimen, mutta lopulta luovutin ja jatkoin matkaa. Yritin
tähyillä pimeässä, jos olisin sattumalta nähnyt Aavan tai edes
kelkkareitin. Ilmansuunnista minulla ei ollut mitään tietoa ja
suuntavaistonikin oli surkea. Toivoin vain, että sattumalta
löytäisin metsän reunan tai kelkkareitin. Laitoin kylmästä
kangistuneet sormeni taskuun ja sattumalta sormeni hipasivat kylmää
pintaa. Hämmästyneenä tartuin esineeseen ja vedin sen pois
taskusta.
”Puhelin”, sanoin hämmentyneenä silmiänä
räpsytellen. Painoin kotinäppäimestä ja liu-utin etusormellani
näyttöä. Ei kenttää.
”Hemmetti!” puuskahdin ja tipautin
puhelimen takaisin taskuuni. Kaikki meni ihan päin metsää,
kirjaimellisesti. Olinko joskus edes toivonut koiraa, senhän vika
tämä koko juttu oli. Jos Aavaa ei olisi, en olisi lähtenyt edes
pihalle. Siitäkin huolimatta vaikka laitoin kaiken pienen pennun
syyksi, mieltäni kalvoi huoli koirasta. Missä se oli? Miten se
pärjäsi tässä kylmyydessä? Yhtäkkiä, kesken ajatusteni,
huomasin astuneeni jollekin kovalle pinnalle. Vilkasin maahan ja näin
moottorikelkkareitin. Helpottunut hymy kohosi kasvoilleni ja
huokaisin helpotuksesta. Vielä se koira. Mihin ihmeeseen se oikein
ehti.
”Aava! Aava!” huikin huolestuneena. Sain huudollani
pidettyä itseänikin hieman lämpimänä. Kymmenen minuuttia huikin
vielä koiraa, mutta sitten minun oli lähdettävä kävelemään.
Vastahakoisesti jätin koiran talven armoille. Pari kyyneltä
vierähti poskilleni, se olisi minun vikani jos koira löydettäisiin
kuolleena. Tämän jälkeen vanhempani eivät ikinä suostuisi
hankkimaan minulle koiraa. Hiljaa nyyhkyttäen lähdin kävelemään
tuttua polkua kotiin päin. Matka oli pitkä, mutta ainakin tiesin
mihin mennä. Viimeinen toiveeni sinä iltana oli vain, että saisin
pienen Aavani kotiin...
Vitja tää tarina on hyvä ja koukuttava! Ihmeessä lisää tälläisiä!
VastaaPoistaPaljon kiitoksia! Ihana kuulla positiivista palautetta :)
PoistaTää on ihana! Ja kyllä Tuuli mä luin tän osa c;
PoistaOho! Kiitoksia :)
Poista