Ensimmäinen päivä hujahti hetkessä ja nyt on jo toinen päivä! Tässä siis tarinalle jatkoa, toinen luukku. Tarinen päähenkilön ensimmäinen vastoinkäyminen luvassa.
Joulukuun 2. päivä
Silmät onnenkyyneleistä ja ilosta
loistaen tuijotin takapenkin ikkunasta ulos. Jännittyneenä näpräsin
pientä sinistä kaulapantaa käsissäni. Kaulapannassa oli hopeinen
kiiltävä laatta johon oli kaiverrettu tulevan koirani nimi
kauniilla fontilla: Aava.
Olin ikinonnellinen. Viimeinkin suurin unelmani kävi toteen. Katsoin
kun käännyimme pienelle ja kapealle hiekkatielle. Malttamattomana
narskuttelin hampaitani ja tärisin innosta. Huomasin äidin
pidättelevän naurua ja irvistin tälle. Hetkeä myöhemmin, pitkältä tuntuvan ajan jälkeen kuulin isän
ilmoittavan, että olimme perillä. Suuni levisi suureen hymyyn, kun
auto pysähtyi ja astuimme ulos autosta.
”Tänne päin,”
sanoi meidät vastaanottanut nainen, Maria. Kävelin vanhempieni
edellä suureen maalaistaloon. Kävelyni alkoi pikkuhiljaa muistuttaa
hyppimistä ja kuulinkin äitini suhisevan takanani.
”Tässä on
koko pentue”, Maria esitteli ja kyykistyi pentujen ylle: ”Ja tämä
tässä näin on Aava”. Maria sylissä oli pieni oranssinruskea
pallo. Pallosta sen erotti vain ruskeat ilkikuriset silmät ja pystyt
korvat. Henkäisin ihastuneena. Suustani ei tullut sanaakaan. Maria
ojensi pennun minulle ja varovasti otin sen syliini. Pehmeä turkki
lämmitti käsivarsiani ja pieni punainen kieli lipaisi sormeani.
Naurahdin pienesti ja katsoin äitiäni.
”Tämä on
täydellinen”, hymyilin onnellisena. Olin myyty! Maria hymyili lämpimästi.
”Aava on rodultaan suomenpystykorva. Ulkonäkö
voi hieman hämätä, se on tulta ja tappuraa täynnä. Itsepäinen
veitikka, mutta uskollinen sille joka siitä huolehtii. Olen varma,
että tulette hyvin toimeen”, Maria selitti. Kuuntelin naista
herkeämättä ja nyökkäsin hänen lopetettuaan.
”Ja yksi asia
ennen kuin lähdette. Haluan, että pidät hyvää huolta Aavasta.
Lupaatko?” Maria sanoi tiukasti.
”Lupaan”, sanoin varmana
asiasta.
Puhelimeni soi vaativasti päästyämme kotiovesta
sisään. Laskin Aavan alas ja seurasin sen menoa, kunnes koira
katosi näköpiiristäni. Kiiruhdin keittiöön hakemaan puhelimeni.
Vilkaisin näyttöä ja vastasin: ”Heippa Saaga.”
”Mooi,
joko Aava on teillä? Millainen se on? Onko se iso?” Saaga vastasi
ja pommitti minua heti kysymyksillään.
”Tule käymään
huomenna koulun jälkeen niin näet”, Naurahdin. Päätin puhelun
hyvästelyjen jälkeen ja laskin puhelimen takaisin pöydälle.
Kiiruhdin etsimään uutta ystävääni, joka oli kadonnut kuin tuhka
tuuleen parissa minuutissa. Kävin jokaisen huoneen läpi ihmetellen
nopeaa katoamista.
”Luoja, jos se alkaa harrastamaan näitä
katoamisia useamminkin...” mumisin itsekseni.
”Tinja!! Tänne
kuin olisit jo!” Äiti karjui kuin leijona. Suunnistin äänen
suuntaisesti niin nopeasti kuin voin ja päädyin vanhempieni
makuuhuoneeseen. Irvistin, kun huomasin Aavan toivottaneen itsensä
tervetulleeksi. Selvästi kotiutunut, mietin mielessäni kun yritin
epätoivoisesti keksiä jotain puollustaakseni koiraa.
”Mikset
käyttänyt koiraa ensin ulkona. Sille on tehtävä selväksi, että
pihalla on vessa, ei sisällä!” Äiti huusi vihaisena. Äiti on
selvästi koiran puolella ja minun pisteeni koiranomistajana olivat jo
nyt laskussa!
”Siivoan kyllä, älä huuda. En minä voi kaikkea
ehtiä”, puolustelin itseäni, mutta äiti oli vihaisempi kuin
koskaan.
”Toden totta siivoat! Huomenna alat kuuraamaan mattoa!
Sinulla olisi vallan hyvin ollut aikaa leikkiä viisi minuuttia Aavan
kanssa pihalla, mutta kaverit veivät voiton. Muista, että niin
kauan kuin Aava on tässä talossa, se on ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä”, äiti
saarnasi. Nyökyttelin hiljaisena ja suostuttelin Aavan luokseni.
Lopulta äiti huokaisi ja käski häipyä. Kiiruhdin nopeasti
yläkertaan huoneeseeni, Aava innokkaana perässäni. Istahdin
huoneeni lattialle ja Aava kipusi syliini. Rutistin koiraa hellästi
ja käänsin sen päätä itseäni kohti.
”Voi kuule Aava.
Täällä on kaksi sääntöä, ainakin näin aluksi. Sisälle ei
pissata ja katoamistemput kielletty. Ensimmäinen on tärkeämpi,
siitä äitikin hikeentyy”, selitin pennulle. Koira tuijotti minua
liikkumatta. Pyöräytin silmiäni ja annoin olla. Minulla oli pieni
kutina siitä, että koiran temput eivät olleet tässä. Vastahan se
oli tullut kotiin, sillä oli aikaa vaikka ja kuinka. Silitin hitain
liikkein peukalollani Aavan poskea. Pieni koiranpentu vaipui sikeään
uneen, eikä se herännyt edes silloin, kun nostin sen omalle
viltilleen sänkyni viereen. Nukkuessaan se näytti pieneltä
enkeliltä, mutta minusta tuntui, että hereillä ollessaan se oli
kaikkea muuta.
Tosi hyvä tarina, oot tosi hyvä kirjottamaan!💖
VastaaPoistaVoi kiitos! :)
Poista