lauantai 19. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 19. luukku


Mitä te aiotte lomalla tehdä? Rentoutua, matkustaa johonkin, täyttää loman työnteolla? Kivaa lauantaita kaikille! Meillä on tänään siivouspäivä..

Joulukuun 19. päivä
”Tiedätkö mitä Saaga”, tokaisin rikkoen hiljaisuuden huoneessani.
”No?” Saaga mumisi ja nosti sitten päänsä ylös.
”Miksi kaikki sanovat, että rakkautta ei voi ostaa?” kysyin mietteliiänä. Kaikki turhaakin turhemmat asiat lentelivät päässäni sinne tänne ja aiheuttivat sen, että minulle tuli pakottava tarve avata suuni.

”Koska sitä ei voi ostaa”, Saaga vastasi silmiään pyöräyttäen.
”No voihan”, intin ja sain Saagan huokaisemaan. Luultavasti hän ajatteli, että joutuisiko taas väitellä kanssani aivan turhista asioista.
”Ei voi”, Saaga sanoi ja laski päänsä takaisin lattian rajaan.
”Minä olen ainakin ostanut rakkautta”, sanoin hypähtäen alas sängyltäni. Saaga naurahti huvittuneena: ”Suklaata ei lasketa”.

”En minä siitä puhunutkaan vaan Aavasta”, sanoin ja tönäisin ystävääni. Tämä nousi ähkäisten ylös.
”Ethän sinä rakkautta ostanut vaan koiran, jota aloit myöhemmin rakastaa”, Saaga virnisti voitonriemuisesti.
”Eei! Kyllähän minä Aavaa rakastin jo ennen kuin se tuli tänne. En vain tiennyt sitä vielä”, väitin vastaan. Saaga heittäytyi takaisin lattialle selälleen ja sanoi minulle: ”Olet mahdoton! Puhut nyt aivan eri asiasta. Eikä sellaista asiaa tai henkilöä voi rakastaa jota ei ole koskaan nähnytkään. Et siis millään voinut rakastaa Aavaa ennen kuin näit sen. Ja kun näit sen ensimmäisen kerran, se oli jo sinun. Eli mihin lopputulokseen tulimmekaan? Rakkautta ei voi ostaa”
”Ja pah!” tuhahdin vain ja laskeuduin Saagan viereen lattialle. Saaga hytkyi naurusta, tajuttuaan olevansa jälleen kerran oikeassa. Läpsäisin häntä mahaan, mutta se sai ystäväni vain nauramaan ääneen. Pian minunkin huuliltani karkasi iloinen hymy ja lopputulos oli raikuva nauru huoneessani.



”Tuo on toivotonta”, Saaga totesi ilmeettömänä talomme portailta. Hän istui alimmalla portaalla puhelin kädessään, seuraamassa yritystäni saada Aava hyväksymään talutushihnassa kulkemisen. Tarkoituksemme oli ollut lähteä lyhyelle kävelylle, mutta ensimmäinen ongelmamme oli saada Aavalle hihna. Se pinkoi karkuun heti hihnan nähnyään, eikä suostunut pysymään paikoillaan. Saaga oli todennut touhun olevan kuin hullujenhuoneella ja istahtanut portaille.
”No tuli itse yrittämään”, älähdin ärtyneenä. Jestas tuo koira aiheutti minulle harmaita hiuksia pään täydeltä. Saaga tunki puhelimen taskuunsa ja otti minulta talutusremmin.
”Näytetäänpä Aava miten tämä homma hoidetaan, eikös?” Saaga sanoi ja nappasi koiran jalkojensa väliin maahan. Lukko napsahti kiinni ja hämmentynyt koira seisoi kuin patsas paikoillaan.
”Hieno tyttö”, ystäväni kehui pentua hiljaa ja irrotti lukon. Sitten hän kääntyi minun puoleeni: ”Mikään koiraekspertti en ole, mutta tietääkseni kaikki eläimet opetetaan pikkuhiljaa. Ja eläimen ehdoilla. Kai”. Ilmeeni kirkastui ja hyppäsin Saagan kaulaan.
”Olet nero!” kiljuin innoissani. Saaga vain irvisti ja ojensi talutusremmin minulle. Toistin saman mitä ystäväni ole minulle näyttänyt ja tein sen niin kauan kunnes Aava ei edes muistanut hihnaa pannassaan. Taputin sitä hellästi ja ylistin maasta taivaaseen.
”Sehän alkoi sujua”, Saaga sanoi hymyillen ja löi pari kertaa käsiään yhteen. Nostin toisen käteni ilmaan ja Saaga läpsäisi sitä niin kovaa, että käteni alkoi punertaa. Irvistäen tönäisin Saagan maan tasalle, lumen sekaan. Saaga alkoi nauraen kokoamaan lumipalloa. Huudahtaen juoksin pari askelta poispäin ennen kuin sain pallon selkääni. Aava alkoi haukkua ja rynni perääni. Lumipallo-fani perässäni juoksin nopeasti karkuun. Iloinen naurumme raikasi pitkin pihaa, naapurustoon asti. Siitä ilosta ei kuitenkaan ollut kauaa iloa. Hymyni hyytyi seuraavana aamuna.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 18. luukku


Mikä päivä, mikä päivä!? Päivä, kun joululoma alkoi! Joulussa olimme hieman yli tunnin syömässä puuroa, käymässä kirkossa ja vastaanottamassa todistukset. Se olisi loma nyt. Mukavaa joululomaa kaikille niille joilla se alkoi jo :)

Joulukuun 18. päivä
”Joululoma!” kiljuin saatuani todistuksen käteeni ja päästyäni koulun ulkopuolelle. Luokkalaisena katsoivat minua ihmeissään, mutta innoissani hypin koulun parkkipaikalla. Keskiarvon kerkeäisi laskea myöhemminkin. Näin äidin naputtelevan autonsa rattia kärsimättömänä, mutta minut huomattuaan lopetti sen ja käynnisti auton. Hypähdin hänen kyytiinsä ja sain kokea millaista olisi, jos äiti olisi rallikuski.
”Vou”, henkäisin hiljaa puristaen etupenkin molemmin puolin kovaa kiinni. Tiedustelin mihin äidillä mahtoi olla kiire.
”Isä vahtii lanttulaatikkoa”, äiti sanoi vain ja ymmärsin samantien. Sen enempää ei tarvinnut sanoa, sillä isä+keittiö oli katastrofi, se oli tarkkaan tutkittu tulos.
”Okei, paina kaasua ennen kuin lanttulaatikko palaa!” tokaisin vain eikä äiti kaivannut toista käskyä. Ihmettelin vain miksi isä ei ollut hakemassa minua, äitikin olisi säästynyt kaikelta ylimääräiseltä stressiltä.


”Ei palanut!” isä huusi heti kuultuaan etuoven auenneen. Kuulin äidin huokaisevan helpottuneena. Minä vain virnistin ja päästin vinkuvan Aavan ulos. Se lähti haukkuen kiertämään taloamme kuin pähkähullu. Kulmat kurtussa, suu lautasen kokoisena ihmettelin oliko koira päässyt koko päivänä ulos vai oliko se lopullisesti seonnut! Toisen kierroksen jälkeen pentua ei enää näkynyt mailla halmeilla. Silmiäni pyöräyttäen lähdin laahustamaan talomme taakse katsomaan millainen kolo tällä kertaa oli valmistumassa.
”Aava hei, nyt en jaksaisi”, sanoin ja vilkaisin sitten talon taakse.
”Eih”, ähkäisin todettuani, että koira ei todellakaan ollut jäänyt omalle reviirilleen. Mihin ihmeeseen se oli lähtenyt? Tielle? Ei, ei sentäs. Metsään? Tuskin. Naapuriin? Naapuriin! Käännyin kannoilleni ja riensin katsomaan joulukuun aikana tutuksi tullutta naapurin pihaa. Siellähän se vahtasi lintulautaa. Paappani taisikin mainita jotain lintukoirasta. Päättäväisenä marssin Jonin ja Saaran pihaan.
”Noniin Aava, eikö tämä tontti ole tullut jo vähän turhankin tutuksi. Jospa lähdettäisiin leikkimään vinkuleluilla”, maanittelin kävellessäni koiraa kohti. Aava ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota, mutta päästessäni sen viereen, pentu päätti lähteä hippasille. Ähkäisten nousin kumarasta ja tuijotin Aavaa. Se oli parin metrin päässä minusta ja tuijotti edelleen lintulautaa. Sitten koira aloitti kimeän haukunnan.
”Aava!” ärähdin vihaisena, ”Tänne senkin paholainen”. Haukunta oli herättänyt naapureidenkin huomion ja nyt he seisoivat portailla.
”Anteeksi!” huikkasin ja hypähdin nopeasti koiran eteen ja nappasin sen tiukasti syliini. Aava aloitti kimeän haukunnan kuin vastalauseeksi keskeyttäessäni sen leikin.
”Tinja, minulla olisi hieman asiaa sinulle”, Joni sanoi hitaasti kuin estäen räjähdystä syntymästä. Voihan itku, taas sotkujen siivousta. Tällä kertaa tosin juttelun merkeissä.
”Jätit sentäs jouluvalot rauhaan”, tuhahdin hiljaa sylissäni rimpuilevalle koiranpennulle. Suoristin selkäni ja kävelin naapureideni luo. Joni seisoi kädet puuskassa portailla, Saaran edessä.
”Tuo koira”, Joni aloitti Aavaa osoittaen ja jatkoi, ”aiheuttaa paljon ongelmia koko naapurustoon”. Avasin suuni vastalauseeksi: ”Ei se muita kuin teitä häiritse”. Joni tuhahti.
”Meitä se kuitenkin häiritsee. Se on aiheuttanut meille paljon työtä ja stressiä”, Joni sanoi katsahtaen paheksuvasti Aavaa.
”Minähän olen siivonnut kaikki sen sotkut ja pahoitellut”, vastasin kulmiani kurtistaen.
”Totta ja kiitos siitä. Tämä ei siltikään voi jatkua näin”, Saara sanoi väliin. Katsoin häntä pahoillani, eihän tämä minun vikani ollut.
”Okei. Vaikka en minä tätä tahallani tee”, sanoin hiljaa ja käännyin pois. Oli inhottavaa kuulla aina haukkuja ja torumisia omasta koirastaan. Kyllähän minä ymmärsin sen tehneen väärin, en minä tyhmä ollut. Joulumieleni laski kuin lehmänhäntä kantaessani Aavaa takaisin kotiin. Saara ja Joni huikkivat minua hetken, mutta luovuttivat lopulta. Laskin Aavan häkkiin ja suljin oven.
”Olen pahoillani pieni paholaiseni. Mitäs menit taas väärälle tontille. Tiedät sen olevan kiellettyä”, sanoin ja painuin sisälle. Vasta ulko-oven sulkeuduttua tajusin kuinka kylmä pihalla oikeasti olikaan.

torstai 17. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 17. luukku


Yläasteen viimeinen ihana joulujuhla juhlittu! Ja nyt tämän päivän luukku tänne, kivaa torstaita :)

Joulukuun 17. päivä
”Eikö tuo ole hyvä!” huudahdin osoittaen korkeaa kuusta pellon laidalla. Isä katsahti osoittamaani suuntaan ja huokaisi raskaasti.
”Tämä oli viime vuonna paljon helpompaa...” hän mutisi ja jatkoi matkaa.
”Ai miten niin?” kysyin katsellen vieläkin pellon reunalla kököttävää kuusta. Se olisi ansainnut tämän joulun.
”Sain päättää itse kuusen. Viime vuonna istuit kotona tietokoneen äärellä”, isä tokaisi ja tutkaili seuraavaa potentiaalia kuusiehdokasta. Irvistin katsoessa lyhyttä harvaoksaista kuusta.
”Eikö tämä ole parempi näin? Aavahan on saanut minut jopa kuusenhakureissulle. Muuten istuisin tänäkin vuonna tietokoneella”, sanoin sitten harppoen isän jälkiä hangessa.
”Totta, mutta miksei sinulle kelpaa yksikään kuusi mitä ehdotan?” isä kysyi turhautuneen kuuloisena.
”Koska ne ovat rumia!” tuhahdin ja kiljaisin.
”Tuo, tuo, tuo!” hihkuin kuin viisivuotias. Huokaisten isä kääntyi ja katsoi suu auki ehdottamaani pientä kuusta.
”Sinähän halusit suuren kuusen”, isä sanoi hämmästyneenä.
”No niin niin, mutta tuo onkin Aavan kuusi”, sanoin silmiäni pyöräyttäen.
”Niinpä tietenkin!” isä huokaisi ja käveli kuusen luo.
”Älä sitten katko oksia!” kiljaisin, kun isä ravisteli lumet kuusen päältä.

”Hiljaa nyt, tai Aava jää ilman kuusta”, isä murahti ja sahasi ohuen rungon poikki. Vuh! Säikähtäen hypähdin ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Aivan, Aava! Olin jo unohtanut, että koirakin oli otettu mukaan.
”Tässä neidille, anteeksi neideille, joulukuusi”, isä sanoi ja ojensi kuusen minulle. Ihastuneena tartuin kuuseen ja näytin sitä Aavalle. Aava kuitenkin hypähti karkuun ja pinkaisi isän perään.


”Ette sitten osaa yhtään arvostaa joulukuusien kauneutta...” tuhahdin ja lähdin kiirehtimään isän perään.

”Tämä se on!” isä huudahti iloisesti. Siirsin Aavan kuusen pois kasvojeni edestä ja katsoin millainen isän valinta tällä kertaa oli. Arvioiden katsoin kaksi kertaa suurempaa kuusta kuin mikä minulla oli käsissäni. Pituus ok, leveyskin ok, oksat ok... Isä katsoi minua odottavasti toiveikas ilme kasvoillaan.
”Nooo...” aloitin arvioivasti. Isän naama venähti hieman.
”Kyllä se kelpaa”, myönsin sitten ja sain isäni kasvoille huojentuneen ja iloisen ilmeen. Onneksi minun ei tarvinnut kantaa tuota kuusta, Aavankin kuusen kanssa oli jo tarpeeksi ongelmia. Isä katkaisi kuusen ja nappasi sen kainaloonsa.
”Sitten pari kilometriä tuohon suuntaan, niin pääsemme kotiin!” isä huudahti ja osoitti suunnan. Suuni loksahti auki järkytyksestä, pitikö minun kävellä kaksi kilometriä takaisinpäin! Isän suupielet muuntuivat virneeseen.
”Kunhan vitsailin. Kilometri vain”, isä nauroi ja lähti kävelemään: ”Se ei ollut vitsi!” Epätoivoisena lähdin isäni perään. Miksi olinkaan suostunut mukaan?

Joulukalenterin 16. luukku


Apua, pian alkaa joululoma! Monta postausta olisi vielä julkaistava ennen joulua (joulukalenterin lisäksi), mutta kuinkahan sitä oikein ehtisi!

Totesin, että tarinan laatu on laskenut aika paljon... Koitan panostaa nyt enemmän viimeisiin luukkuihin!


Joulukuun 16. päivä
”Nyt riitti!” puuskahdin käveltyäni koulun ruokalasta Saagan perässä. Saaga käännähti katsomaan minua. Tartuin ystävääni kädestä ja vedin hänet nurkan taakse.
”Mikä on? Oikeasti?” kysyin hermostuneena Saagaa silmiin tuijottaen.
”Ai mit...” Saaga aloitti, mutta nostin käteni ilmaan keskeyttäen hänen puheensa ja sanoin: ”Älä yritä. Ihan oikeasti, mitä olet tehnyt?” Saaga nielaisi epäröiden. Tuijotin tätä vaativasti.
”Johtuuko tämä Aavasta kuten sanoit? Puhunko siitä liikaa?” kyselin kärsimättömänä.
”Ei”, Saaga vastasi ja jatkoi: ”minusta olisi vain ollut kiva, kun olisit kuunnellut minua perjantaina”. Saaga meni vaikean näköiseksi ja hento puna nousi hänen kasvoilleen.
”Siitäkö tämä johtuikin? Olisit sanonut!” Huudahdin hämmentyneenä.
”Unohda koko juttu, olisin vain Joelista selittänyt. Ei mitään tärkeää”, Saaga vähätteli katsettani vältellen.
”Höpö höpö! Ala laulaa!” käskytin hymyillen sitten lämpimästi. Saaga naurahti ja hypähti kaulaani.
”Okei, olikin aika kauheaa olla riidoissa kanssasi”, Saaga tunnusti ja rutisti minua lujaa. Halasin takaisin ja sanoin etten haluaisi enää yhtäkään riitaa välillemme. Loppupäivän kuuntelinkin kaiken viimeisten päivien aikana tapahtuneista jutuista. Ihan perusteellisesti!



”Meinasiko se oikeasti syödä joulukinkun??” Saaga sanoi ja alkoi nauraa hullun lailla. Nyökyttelin virnistellen ja kertasin kolmannen kerran Saaran hämmentyneen ilmeen. Saaga kikatti keskellä jalkakäytävää.
”Hyvin näyttää teidän talutusharjoitukset onnistuvan”, Saaga nauroi pukaten minua kylkeen. Irvistin ja myönsin jokaisen harjoituskerran menneen päin metsään. Hitaasti edeten lähestyimme kotiani. Kuulin jo kaukaa äänekkään ja tiheän haukun.
”Onko tuo Aava?” Saaga hämmästeli. Nyökkäsin ja aloin ihmetellä mikä koiralla oli. Puolella korvalla kuuntelin Saagan hämmästystä siitä miten paljon koira oli kasvanut.
”Toivottavasti se alkaisi pikkuhiljaa oppiakin jotain”, tuhahdin ja kiristin vauhtiani.
”Kaikki ajallaan”, Saaga naurahti huvittuneena. Jep, sitten kun Aava-neidille sopii... Saisin varmaankin odottaa aika kauan. Kävelimme viimeiset metrin ja käännyimme sitten kotipihaani.
”Aava!?” kiljaisin kimeään haukuntaan kyllästyneenä. Korviani vihloi ikävästi tiheä haukunta. Näin Aavan pomppaavan koppinsa ovelta häkin ovelle hyppimään. Päätäni pudistellen annoin Saagan mennä avaamaan häkin oven. Ystäväni silitti varovasti Aavan pehmeää turkkia häkin raosta ja avasi sitten oven. Aava hyppäsi häkistään ja loikkasi Saagaa vasten, etutassut ystäväni jalan ympärillä. Katsoin koiraa kuin hölmöä. Mitä ihmettä se teki, tämä oli uutta pennulta. Saaga kikatti ja talutti koiranpennun päälakea.
”Aavahan on kasvanut ihan älyttömästi!” Saaga huudahti mittaillessaan pentua katseellaan. Kurtistin kulmiani ja seurasin Saagan katsetta. Minusta se oli aivan samankokoinen kuin viikkokin sitten. Hetken mietittyäni oivalsin kuitenkin, että Saaga ei ollut nähnyt Aavaa pitkään aikaan. Ehkä sille oli tullut kasvupyrähdys viikonloppuna. Kuka tietää.


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Bloggaaminen ja kommentit - mielipide


Minkä takia te bloggaatte? Että saisitte näkyvyyttä, hyvää palautetta ja rahaa? Vai, että voisitte jakaa kuvia ja ajatuksianne johonkin päiväkirja tyyppisesti. Minä olen tuon jälkimmäisen kannalla. Minä bloggaan koska haluan jakaa asioita ja muistella niitä sitten vuosien päästä. On kivaa huomata menestyneensä jossain asiassa, kuten kuvaamisessa. Eikä se, että kukaan ei lue tai kommentoi, haittaa ollekaan, kun pitää tekemästään asiasta todella paljon. Bloggaaminen on minulle harrastus, mitä teen kun huvittaa ja juuri niin kuin itse haluan. Blogi on minulle paikka johon voin purkaa ajatukseni ja tehdä blogista juuri omanlaiseni. Tarkoitukseni oli ensimmäistä blogia perustaessani, että en halua kenenkään tutun lukevan blogiani ja vielä tätäkin perustaessani olin sitä mieltä, mutta nykyään minulle on ihan se ja sama kuka tätä lukee.

En siis bloggaa siksi, että haluaisin paljon lukijoita ja kommentteja (vaikka ne kivoja juttuja ovatkin) tai, että haluaisin tästä rahaa. Tämä on, kuten jo sanoinkin, kiva harrastus muun elämän lisäksi.

Hain edellistä blogia kirjoittaessani Hurttahuoneelle, mutta ymmärrän hyvin miksen päässyt. Ja olen iloinen etten päässyt. Jos tällä hetkellä kuuluisin johonkin blogiportaaliin, luultavasti eroaisin siitä, koska en halua blogini kautta olla sidottuna mihinkään. Teen tätä silloin kun huvittaa, omilla ehdoillani, piste.

Tiedän miten paljon joitakin harmittaa, kun tekstejänne ei lueta tai yhtäkään kommenttia ei tule. Minulla oli bloggaamisen alussa (ja välillä vieläkin) ihan samoja fiiliksiä, miten mukava olisikaan jos joku lukisi tekstejä. Tämän tilanteen tullessa, blogia aletaan linkittämään erilaisille sivustoille ja laitetaan esimerkiksi niille portaaleille viestiä. Sillä tavalla saa lukijoita, mutta ovatko he sellaisia jotka vain arvostelevat ja haukkuvat vai sellaisia joita oikeasti kiinnostaa?

Omasta mielestäni olen onnistunut molempien blogieni kanssa hyvin. En ole saanut yhtäkään negatiivista kommenttia, ainoastaan mukavia ja piristäviä. Olen saanut lukijat blogiini "oikein". En tiedä mitä olen tehnyt, ehkä en mitään, mutta jokainen tätä blogia lukeva on mukava ihminen joka antaa positiivista kommenttia ja osaa pitää suunsa kiinni tilanteen niin vaatiessa.


Sitten päästäänkin näihin arkemme "sankareihin", jotka jaksavat päivästä toiseen olla haukkumassa ja arvioimassa muita ja muiden tekemisiä anonyyminä. Onko se kivaa? Varmasti, kun tietää olevansa omasta mielestään oikeassa ja saa toisen näyttämään muiden silmissä idiootilta. On se mukavaa, kun voi nimettömänä tulla netissä haukkumaan ja pätemään. Oikeasti, herätkää!

En ole ikinä, en ikinä, laittanut negatiivista kommenttia netissä kenellekään. Jos jokin asia ei minua miellytä, pyrin olemaan hiljaa tai laittamaan neutraalin viestin, josta tulee mielipiteeni esille nätisti sanottuna. Ja nimellisenä. Jos oikeasti haluat haukkua ja mollata ihmisiä, tee se nimellä varustettuna, niin bloggaaja voi tarpeen tullen olla yhteydessä poliisiin, jos viestisi eivät häntä miellytä! :))


Olen puhunut, joten, mukavaa illanjatkoa kaikille! :)

Joulukalenterin 15. luukku


Totesin juuri, että en ole kirjoittanut kaikkia luukkuja, hups! No, koulun jälkeen ehtii. Hauskaa tiistaita!

Joulukuun 15. päivä
”Kiitos”, tokaisin äidille ja nousin pöydästä. Vein astiani pesukoneeseen ja pesin käteni. Vilkaisin ympärilleni. Isällä taisi olla samat mietteet mitä minulla, sillä hän kysyi: ”Missä Aava on?” Kohautin olkiani. Olin ollut ainoastaan iloinen saadessani syödä ilman kerjääviä tappisilmiä. Nyt kuitenkin kaipasin seuraa.
”Mene katsomaan, ettei se ole tekemässä mitään pahaa. Hiljaisuus tässä talossa enteilee nykyään sitä”, äiti irvisti noustessaan pöydän äärestä. Toistamiseen olkiani kohauttaen lähdin etsimään Aavaa. Oli totta, että hiljaisuus enteili meillä nykyään aina pahaa.
”Missä olet pahanilman koira...?” ähkäisin itsekseni. Pahanilman koira oli pahoissa töissä, kuten äiti oli epäillyt.

”Aava!” sihahdin vihaisena. Koppasin koiran nopeasti syliini ja tartuin sen suusta roikkuvaan kenkään ärtyneenä.
”Irti ja vähän äkkiä kanssa!” puuskahdin. Aava ei hellittänyt otettaan. Heilautin varovasti kenkää, mutta vieläkään koiran hampaat eivät irronneet. Tartuin sitä alaleuasta kiinni ja puristin hellästi. Paineen alla pentu hellitti hetkeksi otettaan ja sain kengän sen suusta. Nenääni nyrpistäen katsoin pureskeltua, kuolaista kenkää.
”Ole iloinen, että tämä ei ole äidin kenkä”, sanoin ja jatkoin sitten: ”vaikka tuskin isäkään kauhean iloinen on”. Pieni piru työssään. Komensin rimpuilevaa Aavaa olemaan paikallaan ja puristin kovemmin. Piilotin kengän kaapin perälle. Olisi ehkä parempi, että vanhempani eivät saisi tietää tästä mitään.
”Sinä olet sitten hiljaa tai muuten olemme molemmat pulassa”, sihahdin vihaisena.
”Mitä se tällä kertaa teki?” äiti kysyi terävästi. Säikähtäen käännähdin ympäri.

”Ei mitään! Ajattelin opettaa Aavalle talutushihnan salat, kunhan uhkailin sitä näin aluksi!” takertelin ja katsoin äitiä silmiin rohkeasti. Äiti tarkkaili minua pari sekuntia, mutta kääntyi sitten lähteäkseen.
”Siinä onkin opettamista”, äiti sanoi vain pois kävellessään. Huokaisin helpotuksesta.
”Pidätkin kuonosi visusti ummessa”, sanoin koiralle vielä varmistukseksi ja kiikutin sen häkkiin. Myöhemmin se saisi todellakin opetella remmissä kulkemisen. Sen olisi jo aika oppia käyttäytymään kuin oikea koira.


Istuin eteisen lattialla talutushihna kädessäni. Aava istui suoraan edessäni puolen metrin päässä.
”Katso Aava. Tämä tässä näin on talutushihna”, selitin osoittaen hihnaa kädessäni, ”Ja tämä laitetaan kiinni pantaan joka on kaulassasi. Kun tämä on pannassa kiinni, et pääse minusta enempää kuin kaksi metriä poispäin. Ihan jo oman jaksamisesi kannalta on parempi, että hihna roikkuu löysänä ennemmin kuin on kireänä. Tämä ei ole myöskään ruokaa. Tätä ei saa syödä. Jos syöt, keksin kyllä koston sinulle. Onko selvä?” Aava katsoi minua päätään käännellen. Pystyin kuvitella sen pilkallisen naurun, ihan kuin se oikeasti tottelisi minua.

”Mitä ihmettä sinä Tinja teet?” äiti kysyi äänellä joka sai minut tuntemaan itseni ihan sekopääksi. Aava pomppasi ylös ja juoksi äiti vastaan.
”Opetan Aavalle kaiken tarpeellisen tiedon tästä”, sanoin ja näytin kädessäni olevaa talutusremmiä. Äiti alkoi nauramaan: ”No ymmärsikö tätä aina niin kultainen Aava varmasti, että hihnalla ei leikitä vaan sen kanssa kulkeminen on totista touhua?”


”Parasta ymmärtää. Vaikka en oikein usko sen haluavan edes ymmärtää”, irvistin ja kiinnitin hihnan kaulapantaan.
”Onnea yritykseen!” äiti hihkaisi ja katosi takaisin keittiöön. Aava oli jo juoksemassa perään, mutta tarrasin hihnaan kiinni. Siihen loppui Aavan aikeet.
”Kai ymmärrät, että minä hallitsen juuri nyt sinun etenemistäsi?” hihkaisin ja lähdin pihalle ovi iloisesti paukahtaen perässämme. Koiranpentu hyppi ja pomppi sinne tänne. Se ei rauhoittunut hetkeksikään. Talutushihna oli niin kireänä, että uskoin pystyväni soittamaan sen avulla vaikka joulupukkia. Silloin, kun hihna oli löysänä, se oli koiran suussa. Emme päässeet edes portaita alas ja Aava oli saanut tuon kaiken aikaan. Kiukkupuuskan estääkseni istahdin portaiden alimmalle rapulle ja irrotin otteeni hihnasta. Vielä joskus jokin asia Aavan kanssa onnistuisi.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 14. luukku


Viimeinen kouluviikko lähtee käyntiin! Tsempataan vielä tämä viikkoa ja sitten voidaan nauttia lomasta!

Joulukuun 14. päivä
Raskaasti huokaisten pudotin koululaukkuni naulakoille ja lysähdin istumaan sen päälle. Moikkasin ohi meneviä luokkakavereitani samalla kun kaivoin biologiankirjat esille. Onnekseni vanhempani eivät tienneet kuinka monet biologianläksyt minulta olivat jääneet tekemättä.
”Sivu neljäkymmentäkahdeksan...” mumisin itsekseni etsiessäni oikeaa sivua. Epätoivoisena katsoin aukkotehtävää. Viisi samanlaista odotti vielä vuoroaan. Irrotin kirjan käsistäni ja hautasin kasvoni käsiini. Pyyhkäisin unihiekat silmistäni ja tukahdutin haukotukseni. En saisi omilla tiedoillani edes yhtä tehtävää valmiiksi.

”Tarvitsetko apua biologian kanssa?” joku kysyi ystävällisesti. Vilkaisin ylöspäin ja katsoin yllättyneenä rinnakkaisluokkalaistani.
”Jos viitsit...” sanoin epäilevästi. Poika nyökkäsi ja istahti viereeni lattialle. Hän alkoi selittää minulle aivojen rakannetta samalla, kun minä katsoin häntä silmät lautasen kokoisina. Poika oli outo. Oudon ystävällinen. Ei kukaan poika oikeasti opetellut aivojen rakannetta. Tai yhtään mitään muutakaan. Hämmentyneenä nyökyttelin aina, kun poika vilkaisi minuun. Oikeastaan puolet meni ohi, minulla meni nimittäin hetki aikaa sulatella pojan tietotaitoa. Vaikka poika oli Outo, isolla o:lla, hän auttoi minua suuresti läksyjeni kanssa.


”Erinomaista työtä Tinja!” biologianopettajani kehui minua, kun näytin kaikki tekemättömät tehtäväni hänelle.
”Sain joltain pojalta perusteellisen selityksen aivoista”, irvistin ja sain opettajan nauramaan.
”Ainakin hän näyttää selittäneen asiat hyvin. Tekee varmaan sinullekin ihan hyvää, kun joku opettaa sinulle asiat ihan perusteellisesti”, opettaja sanoi ja ojensi kirjani takaisin minulle. Otin kirjani takaisin ja kiirehdin ulos luokasta. Muut olivat jo lähteneet, Saaga ensimmäisten joukossa. En viitsinyt alkaa huutamaan Saagaa vaan otin hänet ripeästi kävellen kiinni.
”Hei”, tervehdin varovasti. Saaga vastasi minulle vaisusti.
”Miksi oikeasti suutuit minulle?” kysyin. Riitamme ei ollut mistään kotoisin. Minä en tiennyt mistä riitelimme, Saaga puhui minulle lähes normaalisti eikä pitänyt minkäänlaista mykkäkoulua. Saaga huokaisi ja käänsi minulle selkänsä sanoen: ”Anna olla.” Hän siis ei halunnut puhua kanssani. Vaisusti kävin nappaamassa takin mukaani ja lähdin kotiin. Koulunportilla näin pojan joka oli auttanut minua aamulla.
”Hei kiitti avusta!” huikkasin ja heilautin kättäni pojalle. Hän hymähti ja vilkutti minulle. Ihan outo. Nopeasti kävellen lähdin bussipysäkille, tänään en jaksanut kävellä kotiin.


”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika...” lauloin täyttä kurkkua. Äidin irvistäessä totesin lauluni kuulostavan enemmänkin kiljumiselta, joka meni täysin metsään.
”Kiitos laulunäytteestäsi, mutta kuuntelen mieluummin tuota levyä, joka soi taustalla. Kaiken melun alla”, äiti tokaisi lehtensä takaa.
”Kiitti hei”, naurahdin ja laskin pyristelevän koiranpennun sylistäni. Se ponnahti sohvalle äidin viereen. Mistä lähtien se oli päässyt sohvalle.

”Minä en ole opettanut sitä hyppäämään sohvalle!” sanoin puolustuksekseni, kun äiti vilkaisi ensin koiraa ja sitten minua. Äiti ei sanonut mitään, katsahti vain.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Haaste || osa 1


Heips!
Eilen minut haastettiin peräti kaksi kertaa! Tietenkin otan molemmat haasteet vastaan, mutta teen ne eri postauksiin. Tässä tulee ensimmäisenä Lapinkoira Wernerin matkassa -kirjoittajan heittämä haaste.

  1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa
  2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen
  3. Nimeä ja linkkaa 11 blogia
  4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille

Enpäs tottelekaan sääntöjä! En haasta ketään enkä keksi uusia kysymyksiä. Jos haluat tehdä tämän, voit käyttää kysymyksiä joihin itsekin vastaan.


1. Miten koirasi käyttäytyy nähdessään toisen koiran?
Huutaa kuin hullu. Eipä auta mikään muu kuin vain pinkoa äkkiä ohi. Jos se pääsee vieraan koiran lähelle, se iskee hampaansa siihen.
2. Mitä ruokaa koirasi syö?
Olen vastannut tähän kysymyspostauksessa. Jotakin niistä valion puristeruuista, isä hoitaa meillä ruuan oston.
3. Panta vai valjaat?
Helyllä on sekä valjaat että panta, itse pidän kuitenkin enemmän pannasta. Se on helppo laittaa/ottaa pois ja Hely pitää siitä enemmän kuin valjaista.
4. Mitä harrastat koirasi kanssa?
En mitään, kunhan lenkkeilemme ja käymme silloin tällöin metsässä juoksemassa (siis Hely juoksee).
5. Onko koirasi nirso vai ahmatti?
Ei kumpikaan. Kaikki menee alas, mutta Hely osaa jättää syömättä jos ruoka ei sovi sen mahalle tai se on täynnä.
6. Tykkääkö koirasi enemmän kesästä vai talvesta?
Talvesta varmaankin. Paksu turkki pitää koiran lämpöisenä, talvella sopivana, kesällä kuitenkin on liian kuuma. Lisäksi talvisin pääsee metsään!

7. Mitä teet koirasi kanssa vapaa-ajalla?
Lenkkeilen, käymme metsässä, kuvaan ja ihan vain olen.
8. Onko koirasi sisä- vai ulkokoira?
Ulkokoira ympäri vuoden.
9. Mitä haluaisit harrastaa koirasi kanssa?
En nyt tiedä haluasinko itse, mutta Hely voisi haukkua linnuille niin isä pääsisi sen kanssa metsälle. Olisi se minustakin mukava lähteä mukaan katsomaan mitä Helyn pitäisi tehdä.
10. Mitä eläinystäviä koirallasi on?
Hely ei tunne käsitettä ystävä. Se ei pidä muista eläimistä yhtään, ihmiset sen sijaan ovat oikein mukavia.
11. Minkä ikäinen olit kun sait ensimmäisen koirasi?
Jos ihan tarkkoja ollaan, minulla ei ole koskaan ollut omaa koiraa. Koiria meillä on kuitenkin ollut koko elämäni ajan.

Joulukalenterin 13. luukku


Hyvää Lucian päivää!

Joulukuun 13. päivä
”Pysy nyt paikoillasi!” älähdin kyllästyneenä. Aava yritti rimpuilla irti otteestani. Pidin sen kuitenkin tiukasti jalkojeni välissä ja kiinnitin kaulapannan lukon. Se klapsahti kiinni ja sai Aavan paikoilleen kuin patsaan. Hellitin otettani ja annoin pennun hypähtää pois. Se ei kuitenkaan päässyt kauas, talutushihna loppui. Nousin ylös ja ojensin koiralle lelun. Se saisi retuuttaa sitä koko lenkin ajan.
”Nyt mentiin pikku paholainen”, tokaisin ja avasin oven. Päätäni pudistellen katsoin Aavan toimintaa. Miten ihmeessä opettaisin sille, ettei hihnan päässä pääsisi kuin maksimissaan kaksi metriä? Rauhallisesti kävelin talomme seinustaa edestakaisin huokailin raskaasti. Lelu jäi nopeasti matkan varrelle, kun Aava huomasi että talutusremmissä on paljon hienompaa roikkua hampailla. Nappasin lelun maasta ja heilutin sitä koiran vierellä houkutellen sitä jättämään hihnan rauhaan: ”Aavaa, katso! Mikä täällä on? Ankka! Täällä, täällä!” Nauraen kaaduin maahan tasapainoni petettyä. Ankka tipahti kädestäni. Aava irrotti hampaansa ja nosti korvansa pystyyn.
”Kiinnostuitko viimein ankasta?” naurahdin ilahtuneena. Koiranpentu kuitenkin katsoi johonkin ihan muualle ja pian sainkin todeta koiran hylänneen minut yhtä raa'asti kuin ankkaraukan.
”Aava!” parkaisin epätoivoissani. Tietenkin hihna oli luiskahtanut kädestäni. Nostin pääni ja vilkaistessani naapureihini päin, silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. Nopeasti hypähdin pysyyn ja lähdin naapureitani kohti. Minulla oli tasan viisi sekuntia aikaa pelastaa Saaran joulukinkku.
”Apua!” kuulin Saaran henkäisevän kauhuissaan. Kinkku putosi hänen käsistään ja tipahti lumelle. Näin Aavan hyppääsen sen kimppuun ja pystyin kuvittelemaan koiran onnesta loistavat silmät.
”Aava!” huudahdin vihaisena. Miksi Aavan pitikään tuottaa ongelmia juuri näiden naapureiden kanssa. Jonikin oli oikea koirien vihaaja! Koiranpentu nosti päänsä ja katsoi minua pitkään. Tuijotin sitä vihaisena takaisin ja vislasin. Aava seisoi jäykkänä etutassut kinkun päällä minua katsoen.
”Nyt tänne!” sanoin uudelleen entistä vihaisempana. Aava peruutti pois joulukinkun luota ja pyllähi istualleen. Nyökkäsin ja kutsuin sitä hieman kauniimmin luokseni. Koira lähti varovasti tassuttelemaan luokseni. Hihna raahautui sen perässä, mutta pentu ei näyttänyt välittävän siitä. Aava pysähtyi eteeni ja antoi tarttua vieressään olevaan remmiin.
”Hieno tyttö”, kuiskasin sille pehmeää turkkia hellien. Ensimmäinen kerta, kun Aava tuli kutsustani luokseni. Hellin ja kehuin koiraa aikani. Suukotin sen päälakea vielä kerran ja nousin sitten ylös. Katsoin patsaaksi muuttunutta Saaraa pahoittelvasti. Lähdin kävelemään häntä kohti.

”Olen pahoillani, anteeksi todella paljon!” sanoin epätoivoisen kuuloisesti. Kuulostin tyhmältä, mutta en halunnut enää yhtäkään hankaluutta. Jos meni jatkuisi samanlaisena, Aavaa ei kohta enää olisi meillä.
”E-ei se mitään”, Saara sanoi hämmentyneenä ja kiirehti ulko-ovelleen, vilkaisemattakaan minuun. Olkapäitäni kohautten jäin katsomaan naapurini poistumista. Ovi kolahti kiinni hänen perässään. Aava näytti erittäin hämmästyneeltä vieressäni.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 12. luukku

Tiesittekö, että pystykorva kuuluu maailman vanhimpiin koiriin? Se on pysynyt alkukantaisena, eikä sitä ole jalostettu! Siinä on teille teksti luettavaksi. Tiedätkö toista koiraa, joka olisi säilynyt näin alkuperäisenä näin pitkään?


Joulukuun 12. päivä
Hiljaisena suljin häkin oven Aavan jäljessä. Katsoin hetken pennun ruokailua, mutta hyvästelin sen sitten ja lähdin kohti isovanhempieni kotia kohti. Koko eilisillan olin vain maannut huoneeni lattialla miettimässä Saagaa. Aava oli riehunut vinkulelunsa kanssa sängylläni, mutta en ollut välittänyt siitä ennen kuin äiti tuli valittamaan kauheasta metelistä. Matkani kesti kaksinkertaisen ajan laahustaessani eteenpäin. Hymyilin harjoittelemaani tekohymyä vastaan tuleville ihmisille ja sain vastaukseksi lämpimän hymyn. Viimein saavuin isovanhempieni talon eteen. Se talo toi valtavasti lapsuusmuistoja mieleen. Olin viettänyt siellä paljon aikaa nuorempana, kun vanhempani olivat olleet aina töissä. Koputin oveen ja avasin oven.
”Moi!” huikkasin eteiseen ja suljin oven perässäni. Otin kengät jalastani ja sain mummiltani lämpimän halin. Halasin häntä tiukasti takaisin ja irrotin sitten käteni.
”Ihanaa, että tulit. Saat tulla maistamaan jouluun ensimmäisiä joulutorttuja! Tehdään kuumaan kaakaotakin”, mummi sanoi innoissaan. Aloin hymyilemään, mummi oli jokaisen päiväni pelastaja. Nyökkäsin ja seurasin häntä keittiöön.


Istuimme olohuoneessa hipihiljaa, joululauluja kuunnellen. Mummini kutoi villasukkia ja minä selvitin ja kerin sotkuisia lankakeriä. Nostin jalkani sohvan reunalle ja nojauduin taaksepäin. Pyöräytin langanpään viimeisen kerran lankakerän ympäri ja heitin kerän koriin. Aloin pyörittää joista lankaa sormeni ympärille.
”Mitenkäs koulussa menee?” mummini kysyi ja katsoi kutomaansa villasukkaa lasiensa alta.
”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja aloin huomaamattani keriä lankaa nopeammin. Silmäkulmastani huomasin mummin lopettavan kutomisen ja katsovan minua.
”Mikä on?” hän kysyi huolestuneena. Lopetin kerimisen ja tuijotin vain varpaitani. Mummi toisti kysymyksen ja nappasi minut kainaloonsa.
”Saaga suuttui minulle”, sanoin ahdistuneena. Mummi tiukansa otettaan: ”Mitä tapahtui?”

”Puhun kuulemma aivan liikaa Aavasta”, selitin ja lisäsin vielä loppuun kuiskaten: ”hän sanoi, että Aava ei kuitenkaan jää meille”.
”Voi Tinja pieni! Oletko varma, että kaikki johtuu ainoastaan Aavasta? Jos Saagalla oli huono päivä?” mummi sanoi. Käänsin katseeni nähdäkseni isoäitini ilmeen. Se oli lempeä ja rauhoittava.

”En usko, että se johtui vain huonosta päivästä. Muutoin Saaga olisi tullut pyytämään anteeksi”, selitin. Mummi hymyili varovasti ja sanoi: ”Jospa kysyisit Saagalta mikä hänellä oli”.
”Kysyinkin. Hän sanoi vain, että puhun liikaa Aavasta”, vastasin ja painoin pääni alas harmistuneena.
”Entä, jos Saaga ei sanonutkaan oikeaa syytä?” Mummini kysyi ja sai minut mietteliääksi. Niin, entä jos? Saaga kuitenkin piti Aavasta aivan valtavasti!
”Mikä Saagalla sitte oli?” mietin hämmästyneenä. Mummi kohautti pienesti olkiaan ja kehotti kysymään.

”Jos Saaga nyt edes puhuu minulle...” sanoin hiljaa. Mummi kuitenkin kuuli sen ja vastasi lohduttavasti: ”Kyllä hän puhuu, tehän olette erottomattomat! Olette kuin toisenne puuttumattomat siskot”. Aloin väkisinkin hymyilemään, niinhän se olikin.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 11. luukku


Huppista heijaa! Tämä kouluviikko on nyt ohi ja ensi maanantaina starttaa viimeinen kouluviikkoa, näin se aika vain kuluu. Bongasin jopa sääennusteista pakkasviikkoa, saa nähdä miten käy!


Joulukuun 11. päivä
Huomenna olisi jo 12. päivä. Joulukuun puoliväli. Hypähdin sängystä ylös innoissani ja kiirehdin joulukalenterin luo. Yksitoista, yksitoista, yksitoista... Missä se on?? Aa tuossa! Vedin paperin auki ja otin pienen suklaan käteeni. Tonttu. Hymähtäen laitoin sen suuhun ja imeskelin koko matkan alakertaan. Aavaa en ollut nähnyt koko aamuna, joten oletin sen olevan jo alakerrassa. Siellähän se olikin, keittiössä äidin pienenä apulaisena. Tai tarkemmin katsottuna ainoastaan vaivana.
”Huomenta!” tervehdin pirteänä.
”Huomenta vain Tinja. Olisitko kiltti ja päästäisit tuon koiran nyt pihalle?” äiti sanoi kärsimättömänä. Ähkäisten istahdin pöydän ääreen.
”Ihan pian, kauhea nälkä!” valitin ja kutsuin Aavan luokseni. Se vilkaisi vielä kerran herkullisia voileipiä, mutta hypähti sitten luokseni.

”Kuules neiti, nuo leivät ovat minulle. Sinä saat aivan toista ruokaa”, selitin koiralle. Tätä ei kiinnostanut minun puheeni. Leivät houkuttelivat liikaa. Nappasin yhden käteeni ja haukkasin palan. Aavaakin alkoi kiinnostamaan.
”Älä luulekaan!” tuhahdin haukaten toisen palan. Kerjäävät silmät tapittivat minua koko aamupalan ajan, mutta pidin pintani enkä anatanut edes kurkunsiivua koiralle. Join maitolasini tyhjäksi ja ponkaisin ylös. Kumarruin Aavan eteen.

”Nyt on sinun vuorosi”, sanoin ja työnsin koiraan hellasti kohti pesuhuonetta. Aava tajusi vinkin ja pinkoi menemään niin kovaa vauhtia, että eteisen matto liukui toiseen päähän huonetta. Päätäni pyöritellen suoristin ensin maton ja kävelin sitten koiran perässä pesuhuoneeseen. Voihan koiranruoka.

”Saaga!” huusin koulun portilta nähnyäni ystäväni. Saaga käänsi päänsä ja alkoi heiluttamaan kättänsä. Riensin hänen luokseen ja halasin pikaisesti.
”Arvaa mitä!” sanoin hieman liian kovaäänisesti.
”No?” Saaga kysyi innoissaan.
”Aava sotki eilen naapurin jouluvalot”, naurahdin irvistäen. Ystäväni ilme venähti. Hänen iloinen hymynsä oli kadonnut.
”Ei se nyt noin vakavaa ole”, nauroin hänelle ja aloin selittää eilistä. Saaga kuitenkin keskeytti minut lähes samantien.
”Okei”, tämä vain tokaisi ja käänsi minulle selkänsä.
”Mitä?” ihmettelin seuratessani Saagan loittonevaa selkää. Näin hänen pysähtyvät pari muun kaverinsa luokse. Saaga ei enää edes vilkaissut minua. Mikä hänelle oikein tuli? Saagahan oli paras ystäväni! Vai oliko? Pettyneenä käänsin katseeni ja kävelin koulun ovista sisään. Olisin koko päivän yksin.


Yritin keskittyä tunnilla parhaani mukaan, onnistumatta. Mietin mikä Saagaa oikein vaivasi. Revin huomaamattani kumiani pieniksi paloiksi tuijottaen liitutaulua.
”Mitä ajattelit noilla kuminpaloilla tehdä?” opettaja tiedusteli varoittavasti.
”Häh? Een mitään”, sanoin hätääntyneesti. Koko luokkamme alkoi nauraa.
”Jospa kuitenkin laittaisit nuo roskat vain roskikseen ja alkaisit tehdä tehtäviä”, opettaja tokaisi. Istuin hämmentyneenä paikoillani monen minuutin ajan tajuamatta tilannetta. Kuulin vain, kun kaikki nauroivat, Saaga mukaan lukien. Tuijotin tätä hämmästyneenä ja avuttomana.
”Eli Tinja haluaa mieluummin merkinnän, selvä”, opettaja tokaisi, käveli pöytänsä luo ja kirjoitti jotain vihkoonsa. Merkintä? Minulle? Katsoin edelleen tirskuvaa Saagaa. Hän ei ollut ikinä ennen nauranut minulle pilkkaavasti, hänhän oli ystäväni. Laskin katseeni ja otin kynän käteeni. Aloin hiljaisena tehdä tehtäviäni. Kuulin vieläkin muiden tirskuvan ja kuiskivan minusta. Minulla alkoi kiehua yli.
”Turvat tukkoon jo senkin pässit!” ärähdin vihaisena.
”Tinja ja muut!” opettaja karjaisi ja suoristi selkänsä, ”nyt jokainen hiljaa, tai saatte kaikki merkinnän!” Luokkamme hiljeni kuin taikaiskusta.

”Hei Saaga”, huudahdin koulun loputtua. Edelläni kävelevä Saaga pysähtyi, mutta ei kääntynyt katsomaan minua. Rintaani pisti inhottavasti Saagan käytös. Kävelin hänet nopeasti kiinni.
”Mikä sinulla on?” kysyin varovasti. Saaga katsoi minua ilmeettömänä. Katsoin tätä yhtä tiiviisti, kuin hän minua.
”En jaksa kuunnella enää koirajuttujasi”, Saaga toikaisi ja huokaisi, ”Okei, Aava on ihana ja ymmärrän, että ensimmäinen koira on hieno juttu, mutta...”
”Mutta mitä?” kysyin epävarmasti. Saaga katsoi minua epäröiden.
”Eihän se ole varmaa, että se jää sinulle”, Saaga sanoi nopeasti ja lähti kävelemään äkkiä pois. Suuni loksahti auki. Huultani purren lähdin puolijuoksua kotia kohti. Oliko Saaga enää ystäväni? En uskonut, että hän halusi.

torstai 10. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 10. luukku



Neljätoista päivää! Koko ajan mennään lähemmäs joulua! Vieläkö tarina kuulostaa kivalta vai onko kääntynyt alamäkeen? Mukavaa päivää!


Joulukuun 10. päivä
Mihin Aava oli oikein kadonnut? Sitä ei näkynyt missään. Eikä liioin kuulunut. Irvistin, oikeastaan minun pitäisi olla tyytyväinen hiljaisuudesta. Mieltäni kuitenkin kaihersi koiran olinpaikka. Tavallisesti hiljaisuus tarkoitti jotain ikävää. Kiersin talomme ympäri, kurkkien jokaiseen huoneeseen erikseen. Talo oli siisti, outoa.
”Aava!” huudahdin varoittavasti. Kuljin kodinhoitohuoneen ikkunan ohi ja ohi käveltyäni pysähdyin kuin seinään ja peruutin. Silmäni suurenivat kauhusta. En miettinyt enää hetkeäkään vaan juoksin pihalle hyppien likaisten vaatteiden ja pyyhkeiden yli.
”Aava tänne!” sihisin ovelta kuitenkin niin kovaa, että koira varmasti kuuli. Juuri silloin puhelimeni pärähti soimaan. Voihan per... persikka! Otin puhelimen taskustani sihisten Aavalle kuin ilkeä käärme. Puhelintani vilkaisematta vastasin ja törkkäsin luurin korvalleni.
”No?” sihahdin puhelimeen hieman liian ilkeän kuuloisesti.
”Vou”, Saaga sanoi yllättyneenä, ”miten joku voi kuulostaa noin ilkeältä?” Irvistäen vastasin: ”Sori, Aava on lievästi sanottuna pulassa”.

”Outs!” Saaga nauroi.
”Heh heh, miten MINÄ selviän tästä. Aava on repinyt naapurin jouluvalot alas...” ähkäisin puhelimeen ja mulkaisin koiraani, joka tuijotti minua naapurin puolelta.
”Ja se on vielä Jonin tontilla!” parkaisin kauhistuneena. Kuulin Saagan pidättelevän naurua, mutta en välittänyt.
”Mitä asiaa sinulla olikaan?” kysyin hölkätessäni Aavaa kohti.
”Ainiin! Arvaa kenet näin äsken!!” Saaga kiljui korvaani niin, että minun oli siirrettävä puhelintani kauemmaksi korvaltani.
”Joel?” kysyin varovasti. Saaga kiljui toistamiseen. Ähkäisin kärsimyksestäni, tiesin syyllisen kuuroutumiseeni. Pomppasin lumikasan päälle ja tähyilin koiraa, jota ei näkynyt enää missään. Perhanan koira.
”Missä? Ja miten meni?” kysyin poissaolevasti ja katselin epätoivoisesti naapurieni pihan sotkua. Aavalla oli selvästi ollut eri näkemys jouluvalojen paikasta. Sitten kuulin oven kolahtavan. Katsoin ensin taakseni oliko ulko-ovemme kolahtanut kiinni. Ei ollut, mistä se oli oikein kuulunut? Kuulin etäisesti Saagan selittävän jotain puhelimeen, mutta minulta meni kaikki täysin ohi korvien. Tuijotin vain kauhistuneena Jonia ja tämän vaimoa Saaraa, jotka katselivat kahta kauhistuneimpina vuorotellen pihaansa, Aavaa ja sitten minua. Nielaisin kuuluvasti. Saagakin kuuli sen ja tiedusteli, että mitä tein.
”Tota... Soitan myöhemmin”, kuiskasin irvistäen ja löin ystävälleni luurin korvaan. Pari minuuttia oli aivan hiljaista. Sitten kuulin Saaran henkäisevän kauhistuneen kuuloisesti. Nostin pääni ja katsoin naapureitani.
”Onko tämä tuon koiran tekosia?” Joni kysyi ilmeettömänä ja osoitti Aavaa. Vedin syvään henkeä ja vastasin: ”On, anteeksi.” Sitten tuli taas hiljaisuus. Kaikki tuijottivat sotkua pihassa. Jouluvalot olivat solmussa ja osaksi katkenneet.
”Mitäpä jos hakisit tuon koiran pois?” Saara kuiskasi ja katsoi minua anelevasti. Nyökkäsin ja hätäisesti ryntäsin pihan poikki kohti Aavaa. Katsoin koiraa vuoroin varoittavasti, vuoroin anelevasti. Se seisoi kuin patsas paikallaan ja hiljaa mielessäni rukoilin, että se pysyisikin siinä. Kyykistyin metrin päähän ja kutsuin Aavaa topakasti. Se juoksi luokseni ja painautui minua vasten. Melkein hellyin sille, mutta sen verran sotkua pentu oli saanut aikaan, että sitä odottaisi kunnon saarna myöhemmin. Nappasin Aavan syliini ja käännyin Jonin ja Saaran viereen.
”Olen todella pahoillani!” sanoin epätoivoisesti.
”Sen haukkumisen vielä kesti ja ymmärsinkin sen jotenkin. Tämä meni kuitenkin ihan yli! Koira on sinun, joten sen on myös pysyttävä luonasi!” Joni ärähti vihasena. Hätkähtäen tuijotin naapuriani ilmeettä. Saara tönäisi miestään.
”Tinja on vielä nuori, joten älä huuda. Huutaminen ei ratkaise mitään”, Saara sanoi viisaasti. Hymyilin helpottuneena naiselle, hän oli aina ollut ymmärtäväinen ja välittävä. Jonin hartiat rentoutuivat ja tämä katsoi vaimoaan: ”Olet oikeassa, kuten aina. Siksi rakastankin sinua”. Irvistin ja estin irvistykselläni nauruni. Naapurini olivat noloja!


”Eli tämä on tällä selvä?” Saara kysyi. Nyökkäsin. Olin siivonnut naapurieni pihan ja luvannut korvata rikki menneet valot.
”Hienoa, kiitos!” Saara hymyili ja antoi minulle puolittaisen halauksen.
”Turhaan kiittelet. Mehän tämän sotkun aiheutimmekin...” sanoin pahoitellen.
”Ollutta ja mennyttä. Kaikki on nyt hyvin”, Saara sanoi lohduttavasti. Hymyilin tälle ja kiitin ymmärtäväisyydestä. Hyvästelin tämän ja kävelin tien kautta kotiin. Kaikkea se koira saikin aikaan. Tämän olisi syytä loppua pian, koiran omistaminen oli rankkaa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 9. luukku


Tämä ja ensi viikko enää koulua jäljellä, ihän älyttömän nopeasti mennyt nämä 9 päivää!


Joulukuun 9. päivä
Isä hakkasi vararalla lankuista kehikkoa. Olin ehdottanut illalla vanhemmilleni bussikuskin loistavaa ideaa ja äiti oli innostunut välittömästi. Isä oli ollut hieman vastahakoisempi lisääntyvästä työmäärästä, mutta äiti oli saanut hänetkin innostumaan. Äiti tosin halusi häkin vain vähenevän imuroinnin takia, minä taas samoista syistä mitä kuski oli sanonut.
”Tuotko Tinja sen verkon nyt tänne?” isä kehotti. Tartuin isoon verkkoon ja raahasin sen häkin kehikon luo. Isä kiinnitti sen kehikkoon samalla kun kannattelin verkkoa.


”Siinäkö se nyt on?” äiti kysyin katsoen häkkiä hieman järkyttyneenä. Minä tyytyväisenä ja isä hyväksyvästi.
”Mikä siinä on vikana?” isä kysyi kulmat kurtussa.
”Luulin sen olevan hieman kauniimpi...” äiti mumisi ja laski Aavan sylistään. Aloin nauramaan.
”Mitä?” äiti ärähti. Jatkoin nauramistani: ”Ei sen kuulu olla kaunis”. Äiti mulkaisi minua ja painui sisälle paukauttaen oven kiinni perässään.
”Kyllä se siitä leppyy”, isä mumisi itsekseen. Tuhahdin ja hyppäsin häkin sisäpuolelle.

”Aavaa”, houkuttelin koiraa luokseni. Aava lähti juoksemaan minua kohti, mutta juuri häkin ovella teki äkkipysähdyksen. Kurtistin kulmiani, ei pentu voinut tehdä tästäkin iso numeroa. En jaksanut edes yrittää sen enempää vaan menin siivoamaan häkkiin tuotua pientä koppia. Se oli punainen ja edessä oli ovi sisälle. Isä oli laittanut maton kopin lattialle ja maton päälle vielä pari vanhaa viltti. Luultavasti Aava söisi ne, mutta se olisi koiran oma ongelma. Pyyhin hämähäkin seittejä seinistä, kun tunsin kostean kirsun kädelläni. Hämmästyneenä katsoin Aavaa.
”Kävelitkö äsken, ihan vapaaehtoisesti tuosta ovesta sisään?” puuskahdin yllättyneenä. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt vanhempiani enää missään.
”Et ole tosissasi?” hämmästelin. Aava katsoi minua pää kallellaan, ihan kuin se olisi yrittänyt ymmärtää puhettani. Rapsutin sitä päälaeltani ja usutin sitä kakkosasuntoonsa, koppiin. Se tunki päänsä sisäpuolelle ja katseli. Lopulta se uskaltautui laittamaan yhden tassun kerrallaan kopin sisäpuolelle ja hetken kuluttua koko koirasta ei näkynyt mitään. Peruutin häkin ovelle ja jäin odottamaan. Kopista kuului vain pari haukahdusta ja vilttien siirtymisiä. Kulmiani kurtistaen hipsin takaisin kopin luo ja kurkistin sisään.


”Voi ihanuus, pidätkö uudesta kopistasi?” naurahdin ystävällisesti. Aava oli käpertynyt kopin nurkkaan kerälle ja nostanut päänsä huomatessaan minut. Sitten se ponkaisi ylös ja pomppasi etutassut edellä käsieni päälle. Nopealla liikkeellä nappasin koiran käsieni väliin ja painoin poskeani vasten.
”Älä yritäkään, tänään on hyvä päivä!” hihkaisin ja päästin sitten irti koirasta. Peruutin kopista pois ja mulkaisin sähköistyneitä hiuksiani. Suin niitä sivuun kasvoiltani ja nousin ylös, ennen kuin koira hyppäisi päälleni.