Omenavaras

Helyä en ole vielä uskaltanut taikka ehtinyt päästää irti hihnan päästä. Viiko viikonloppukin meni isovanhempien luona, kaveria nähden ja sunnuntaina nopea metsässä pyörähtäminen Hillan kanssa. Sitten olikin jo aika palata koulun penkille.

Ei Hely kuitenkaan ole liikunnatta jäänyt. Äitini on lenkittänyt sitä vähintään pari kertaa viikossa ja lähettänyt minulle kuvien muodossa Helyn kuulumisia. Neiti on mm. metsästänyt katseellaan näkymättömiä metsän olioita ja käynyt omenavarkaissa. On Hely päässyt kuitenkin vapaanakin juoksemaan. Isäni oli lähtenyt sen kanssa pellolle ja Hely oli saanut pitää hauskaa juosten miten tahtoo.

Hillan jälkeen on sekä outoa että helpottavaa lenkittää Hely. Se, että joku ei koko ajan hypi jokaiseen ilmansuuntaan, on helpottavaa. On ihanaa, että Hely ei vedä hihnassa ja kulkee vain yhteen suuntaan eli eteenpäin. Rentoa, mukavaa menoa omaan tahtiin. Ei tarvitse harppoa ja tehdä äkkipysähdyksiä.

Omenatkin ovat taas maistuneet koirille. Helyn tottelevaisuus on vaakalaudalla takapihan omenapuun takia. Jos se karkaa, on aika varmaa mistä sen silloin tulee löytämään. Sen verran hyviä nuo omenat Helyn mielestä ovat.

Kultatyttö

Tämä on jo kolmas peräkkäinen postaus Hillasta, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa tähän väliin Helystäkin, pakko hehkuttaa riiviö Hillaa. Se koira on ajoittain täyttä rakkautta. Olen kiintynyt siihen nopeasti ja Hillakin on oppinut, että olen mukava tyyppi jonka kanssa pääsee lenkille ja pellolle, hakemaan omppuja takapihalta ja, jonka syliin on kiva kiivetä (vaikka hieman kokoa pennulta jo löytyykin).

Siinä missä Raju hyppi rusakon perässä koko viikonlopun, yritti Hilla samaa. Alussa se kulki kyllä paljon ympärillämme ja touhotti omiaan, mutta tarkkaili meitäkin. Pikku hiljaa Hilla alkoi ottamaan etäisyyttä ja meni yhä kaueammas ja kauemmas meistä. Jossain vaiheessa se unohti meidän olemassa olomme kokonaan, sillä maassa oli jokin erittäin mielenkiintoinen haju. Se vei pennun mukanaan ja pari kertaa sininen viiva vaihtoi väriään punaiseksi, se haukkui! Isäni ilme oli näkemisen arvoinen, eikä mitenkään negatiivisella tavalla. Eihän Hillaa voinut kuin kehua ja taputella kauheasti. Oli aivan se ja sama, että Hillan mielenkiinnon vei rusakko, sillä se ei ole pääasia. Hilla erkani meistä, hetkellisesti jopa unohti ja kaiken lisäksi vielä haukkuikin. Kettua ehtii ajaa sitten myöhemminkin! Tämä oli paljon viisi(?) kuukautiselta pennulta.

Sänkipellolla Hillan kanssa

Heitin pienen lenkin Hillan kanssa sunnuntaina ja kun olimme menossa sänkipellolle päin, isäni heitti, että päästäisin Hillan irti. Totesin vain, etten todellakaan uskalla päästää Hillaa irti. Olin varma, ettei itsepäinen koiranpentu tottele minua ja lähtee tielle. Aikani pähkäilin, uskaltaisinko sittenkin päästää Hillan irti. Olimme jo tarpeeksi kaukana isosta tiestä ja hihnassa Hilla totteli hyvin. Hyppi edelläni ja vilkuili minua vähän väliä, kutsuessa katsoi minuun. Lukko irti vaan.

Hilla totteli todella hyvin! Kutsuin sitä vain kerran, silloin kun otin sen kiinni, muutoin annoin Hillan kulkea vapaasi pellolla. En säikähtänyt, jos koira meni tavallista kauemmaksi (kuten yleensä, huono tapa) vaan katsoin vain, että se pysyy pellolla. Videolta näkyy Hillan touhotusta ja juoksentelua enemmän.

En aluksi edes ajatellut jakavani videonpätkiä tänne, instagramiin alunperin niitä kuvasin. Sain kuitenkin videot kätevästi koneelle, eivätkä kaikki edes seuraa Hillan kehitystä instagramissa.

Laatu on mitä on, puhelimella ei saa samanlaista jälkeä kuin kameralla.

Ehkä Hillasta vielä koira saadaan

Isäni lähti sunnuntaina Hillan kanssa metsään pyörimään ja kysyin voisinko lähteä mukaan. Kun myöntävä vastaus tuli, hain kamerani ja hyppäsin auton kyytiin. Autossa Hilla on rauhallinen, fiksu matkustaja. Hetken ihmettelyn jälkeen se asettui makuulle ja painoi silmänsäkin kiinni, silloin kun mielenkiinto eri asioita kohtaan katosi.

Minut yllätti se miten erilainen Hilla on metsässä kuin kotona. Onhan Rajukin toki metsässä aivan erilainen, mutta Hilla oli oudon erilainen. Se energia mitä pennulta kotona löytyy, ei metsässä ollut siitä tietoakaan. Hilla pysytteli koko ajan kannoillamme, parin metrin päässä takana seuraten. Isäni yritti saada Hillaan vähän energiaa ja kulkemaan sitä edellämme, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Se reissu metsässä ei siis ollut kovin onnistunut. Pitäisi kuitenkin muistaa, että Hillan on vielä pieni ja sen pitäisi vain kasvaa vähän.

Onneksi hyviäkin hetkiä mahtuu joukkoon, vaikkakin aina silloin kun minä en ole lähimaillakaan. Isäni laittoi minulle eilen pari  videopätkää  ja sanoi, että koira on aivan erilainen kuin viimeksi. Videon perusteella koira vaikuttikin iloisemmalta ja paljon vauhdikkaammalta. Sen tarkemmin en tiedä, mutta ainakin isäni vaikutti tyytyväiseltä, joten se riittäköön. Jos Raju on ajoittain kultapoika, niin ehkä Hillasta tulee sitten aikanaan kultatyttö ;).

Vähän iso tuo tutkapanta vielä, mutta eiköhän Hilla vielä kasva!

Blogin syntymäpäivä!

Olen pitänyt tätä blogia pystyssä tasan vuoden! Kaikenlaista on tapahtunut vuoden aikana, mutta tälläinen tästä lopulta on muodostunut. Koko ajan kehitytään ja parannetaan blogia parempaan suuntaan.

Kirjoitan Helystä, Rajusta ja Hillasta nykyään tasapuolisesti. Päivitän blogia vähintään kerran viikossa, mahdollisuuksien ja ideoiden mukaan. Olen tyytyväinen viime aikoina kirjoittamaani tekstiin ja kuvatkin ovat parantuneet vuosien myötä.

Tähän blogiin minulla ei ole kertaakaan mennyt kokonaan motivaatiota. Sitä on koko ajan ollut, vaikkakin joskus vähän vähmmän. Pääsääntöisesti kuitenkin pidän kirjoittamisesta ja bloggaamisesta. Se olette suuri motivaation lähteni, täysin tietämättänne. Enkä voi kiittää siitä ainoastaan blogin lukijoita, vaan myös kaikkia, jotka seuraavat meidän poppootamme instagramissa.

Kiitos siis kaikille blogin 17 lukijalle, instagramin 320 seuraajalle sekä anonyymeinä meitä seuraavat ihmiset!

Seuraava postaus on muuten Hillasta ja sunnuntaipäivästä sen kanssa.

Pitkä matka tähän päivään kuljettiin

Osa lukijoita on seurannut minua aivan alusta asti, toiset ovat taas eksyneet ainoastaan tähän uuteen blogiin. Sen takia aion hieman muistella vanhoja ja palata ajassa taaksepäin. Kerron teille järjestyksessä asioita blogiuraltani. Joistakin asioista uusimmat lukijat saattavat yllättyä, vanhoille tämä on tuttua juttua. Kerrataan silti, minusta on mukava selata vanhaa blogia ja irvistellä: "Miksi tein noin?"

Aloitin bloggaamisen syksyllä 2013, tarkemmin sanottuna 21. syyskuuta. Aloitin blogin kirjoittamisen ystäväni kanssa ja perustimme blogin nimeltä Tassuttelua. Hän kertoi edesmenneestä jackrussellinterrieristään, minä tietenkin Helystä. Silloin postaukset olivat lyhyitä, vähän tekstiä, mutta paljon kuvia. Postasimme todella ahkerasti, lähes joka päivä. Kirjoitin ystäväni kanssa tammikuun puoleen väliin saakka, kunnes hän jättäytyi kokonaan pois. Siitä lähtien olen yksikseni blogannut.

Postaustahti pysyi koko Tassuttelua-blogin ajan aktiivisena. Ajan myötä se vähän hiipui, mutta edelleen kirjoitin viikossa pari kolme postausta. Tassuttelua-blogi kehittyi sitä myötä mitä minä kasvoin. Postausten teksti ja kuvat paranivat, ulkoasu alkoi näyttää siltä mitä halusin. Kehityin jokaisella osa-alueella ja olen ylpeä blogistani. Minulla oli aktiiviset, mukavat lukijat, jotka kommentoivat piristäviä kommentteja. He antoivat ystävällistä palautetta asioista, joissa minulla oli parantamisen varaa ja kertoivat miten paljon olen kehittynyt alkuajoista.

Kahden vuoden bloggaamisen jälkeen tuntui jotenkin tyhjältä. En tiennyt mitä voisin blogissa parantaa, motivaatiotakaan ei ollut. Blogi ei ollut paikka johon ryntäsin innoissani kirjoittamaan, tarvitsin uuden alun. Niinpä kirjoitin postauksen, jossa kerroin lopettavani Tassuttelua-blogin kirjoittamisen. Samana päivänä perustin kuitenkin tämän toisen blogin, tämän joka sai nimekseen Punainen pikinokka.

Mietin edelleen tarvitsiko minun vaihtaa blogia ja aloittaa aivan alusta. Olisin voinut poistaa kaikki postaukset ja tehdä uuden ulkoasun. En kuitenkaan halunnut. Nolotti lukea vanhoja postauksia ja pitää niitä julkisena kaikille, mutta halusin, että minä voin nähdä ne. Niinpä päädyin tähän ratkaisuun, Tassuttelua-blogi on yksityisenä ja tämä julkisena. Tämä blogi on se, josta pidän ja jonka haluan muillekin jakaa.

Myöhemmin blogi vaihtoi nimeksi Jäljillä, kun päätin ottaa Hillan ja Rajun mukaan. Siitä ei ole edes kauaa, joten moni on varmasti lukenutkin siitä.

Muistaako joku minut Tassuttelua-blogin ajoilta? Entä ystäväni ja hänen koiransa? Kertokaa mikä teille on "blogiuraltani" erityisesti jäänyt mieleen, olisi kiva kuulla! :)

Aamu oli sumuinen

Olin sunnuntaina kahden vaiheilla menenkö kuvaamaan vai lenkille. Päädyin tekemään molemmat, mutta eri aikaan. Otin kuvausblogiini joitakin kuvia ilman koiraa, sillä välin kun Hely napsi mustikoita vieressäni. Lopussa otin Helynkin kuvauskohteekseni ja sain ihan kivoja kuvia. Olen ennenkin ottanut koirasta kuvia sumussa, mutta ne eivät tuntuneet oikein onnistuvan. Pelkäsin samaa näitäkin kuvatessa, mutta hyvinhän tuo sumu tuntuu kuvissa näkyvän!

Helyn huomio saatiin isäni ja Hillan avulla. Isä lähti Hillan kanssa pellolle kävelemään ja purkamaan pennun energiaa. Hely tietenkin kiinnostui autosta, jonka kyydissä se pääsee aina kivoihin paikkoihin.

Hillan koivet ovat venähtäneet ihan silmissä! Enää se ei ole mikään pikkupentu, vaan se kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja ajokoiramaisemmaksi. Hihnassa kulkemistakin ollaan vähän harjoiteltu ja se menee jo aika hyvin. Totta kai sitä nykimistä on välillä ja Hilla tykkää jäädä haistelemaan tienreunoja, mutta jatkuva vetäminen on vähentynyt. Nyt tarvittaisiin Hillalle enemmän kokemusta hihnasta ja lenkkeilystä, niin kyllä tuosta koira saadaan. Ehdin jo vanhemmilleni huokaista, että Hillasta ei taida kunnon kansalaista tullakaan, mutta kärsivällisyyttä Tuuli, kyllä se siitä!

Miten käy blogin ja koirien?

Opiskeluni alkavat 10.8. ja muutan reilun 100 kilometrin päähän kotoa. Kaikki muu jää tänne. Perheeni ja koirat jäävät tänne jatkamaan elämäänsä ja vietän heidän kanssaan vain viikonloput. Arkipäivät kulutan opiskelujen merkeissä sekä opiskelija-asuntolassa.

Ihan suoraan sanottuna minua pelottaa mielettömän paljon! Jännitän miten sopeudun tuntemattomaan paikkaan ja asuntolaan joka on täynnä ihmisiä, saanko kavereita ja miten koulu sujuu. Kaikki pelottaa! On kuitenkin pakko ajatella myönteisesti, minä sopeudun, saan kavereita ja kaikki sujuu hyvin. Jos en ajattele niin, mikään ei mene hyvin.

MITEN KÄY KOIRIEN Koirat jatkavat elämäänsä normaalisti. Rajun elämä jatkuu aivan kuten ennenkin, se pääsee ajamaan kettua läpi ketun metsästysajan. Hilla pääsee isäni opastuksella harjoittelemaan ketunajoa ja kasvamaan aikuiseksi. Hely pitää kotona oravat loitolla, nauttii elämästään ja pääsee silloin tällöin hiirimetsälle pellolle.

Hely on koiristamme ainoa, jonka arki muuttuu näkyvästi opiskelujeni vuoksi. Koiran liikutus ja hoito on ollut vastuullani monen vuoden ajan ja nyt pääsen lenkkeilemään sen kanssa vain viikonloppuisin. Toivon, että se ei jää kokonaan huomiotta arkena vaan sitäkin käydään rapsuttelemassa ja päästetään pihaan juoksemaan. Onneksi tiedän, että ajokoirat eivät ole ainoita joita huomioidaan, Hely on muillekin tärkeä.

MITEN KÄY BLOGIN Sitten on tämä blogi. Koko blogi kertoo koirista, joita tulen näkemään vain viikonloppuisin. Niiden kuvaaminenkin keskittyy kokonaan niihin kahteen päivään jolloin ne näen. Tämä blogi on kuitenkin tärkeä minulle. Olen parempi kirjoittaja kuin puhuja ja pidän kirjoittamisesta. En siis todellakaan lopeta, se ei ole käynyt mielessäkään. Pitää vain kerätä postausideoita ja varastoida niitä luonnoksiin, ehkä siten saisin joka viikko edes yhden postauksen tehtyä. Sen näkee sitten aikanaan, mutta varmaa on, että bloggaaminen ei lopu!

Nams, vattuja!

Hely rakastaa mustikoita, mutta myös vadelmat ovat melko suosittuja. Niiden suosiota taitaa laskea piikit, jotka raapivat inhottavasti koiran kuonoa. Aina Helylle eivät vadelmat maistu, mutta jos ne sattuvat eteen niin se nappaa mieluusti pari suuhunsa.

Tänä kesänä marjoja on ollut todella paljon. Vadelmapuskatkin loistavat punaisina, niin paljon vadelmia on tänä vuonna tullut. Hillakin hoksasi eilisellä lenkillämme miten niitä vadelmia oikein kerätään puskasta. Molemmat koirat söivät tyytyväisinä omilta oksiltaan vadelmia, minä niiden välissä. Hely tosin mieluummin tapitti minua: "Oisko sulla vattuja?" Ja no, kyllähän ne piikit pistelevät ja raapivat inhottavasti.

Riskialtis ajokoira

Raju on rehellisesti sanottuna jäänyt vähän vähemmälle huomiolle muutenkin kuin blogissa. Kesälomalla päiväni ovat koostuneet Helyn kanssa tehdystä aamulenkistä, koirien vesikippojen vahtimisesta ja illalla iltaruuan jakamisesta. Hillan kanssa leikitään ja touhotetaan päivittäin sekä mahdollisesti käydään purkamassa lenkillä energiaa. Raju taas on niin metsästyskoira kuin olla ja voi, ja se on ainoa koiramme jota ei voi irti päästää pihaan. Lisäksi sen hihnakäyttäytyminen on... No, sitä ei ole.

Raju on lämpimien ilmojen myötä rauhoittunut huomattavasti. Se makaa mielellään laatoilla, lavalla ja kopin luukulla vuoron perään. Auringon paistaessa häkeille se köllöttelee auringossa ja nautiskelee lämmöstä. Olemme vähän ihmetelleet eikö sille tule kuuma näillä keleillä. No, tuleehan sille. Aina sattuu ja tapahtuu ja Raju on koiristamme ehdottomasti se, jolle aina tapahtuu. Tällä kertaa mitä ilmeisemmin koira sai lämpöhalvauksen. Ihan sataprosenttisen varmoja ei olla, mutta siltä se eniten vaikutti. Epilepsiaakin isän kanssa mietimme, mutta lopulta se oli pois suljettu juttu. Onneksi, yksi epilepsia"potilas" riittää. Kohtaus vaikutti kuitenkin hyvin paljon epilepsialta, mutta se ajatus hylättiin, kun Raju otti kuitenkin katsekontaktia. Ilmeisesti epilepsiakohtauksen saanut ei kohtauksen aikana ota oikeastaan minkäänlaista kontaktia kehenkään. Raju kouristeli ja tärisi hullun lailla, mutta haki kuitenkin jatkuvasti katsekontaktia isääni. Hetken rauhoittelun jälkeen kouristelu loppui ja Raju tuli katsomaan minuakin häkin ovelle. Tärinä jatkui vielä jonkin aikaa ja isä suihkutti Rajun kauhuksi sen päälle viileää vettä. Se taisi kuitenkin helpottaa sillä Raju oli pian taas aivan ennallaan.

Kohtauksen jälkeen koirien vesikuppeja on vahdittu vielä ahkerammin. Kylmä vesi on vaihdettu päivittäin ja tarkasteltu onko vettä juotu. Raju on todettu aika huonoksi juojaksi, sillä se pitää pitkiä taukoja vedenjuonnissa. Kun Rajulle tulee jano, se voi helposti juoda puolet vedestä. Sen vuoksi vesikuppi on yleensä aamuisin tyhjä. Ennen luulimme, että se kaataa kupin ja vettä ei sen takia ikinä ole, mutta nykyään se ei siihen pysty. Vesi voi enintään läikkyä kupista, kun se riehuu mutta millään kuppi ei voi kokonaan tyhjentyä. Hely ja Hilla osaavat paremmin tuon vedenjuonnin. Niiden kupit eivät ikinä ole täysin tyhjiä, mutta niistä näkee, että vesi on kuitenkin maistunut.

Raju jaksaa riekkua Hillan kanssa vaikka kuinka kauan. Erityisesti aamuisin, Hillan aamuruuan jälkeen kummallakin on energiaa ja intoa vaikka muille jakaa. Raju antaa Hillan törkkiä tassulla itseään ja kiivetä selkään, sen mitä Hilla nyt pystyy, kun häkki on välissä. Hillaa ei haittaa Rajun yli-innokkuus ja leikkien "rajuus", päinvastoin. Raju on niin kiltti, etten ole ikinä tavannut noin leppoisaa, mukavaa koiraa. Se on kaikista ajokoiristamme (edesmenneistäkin) lempparini, vielä kun sen saisi haukkumaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kukaan ei ole ikinä ymmärtänyt, kun olen kertonut Rajun olevan niin erilainen ja persoonallinen ajokoira. Sen ymmärtävät parhaiten ne, jotka ovat koiran tavanneet. Raju on mielettömän ystävällinen kaikille ja sen luonne on ajokoiramaisen leppoisa, mutta silti siinä on jotain. Jotain särmää!

Muuten Rajulla menee hyvin. Se saa huomiota ja kaikki käyvät sitä aina koirahäkeillä käydessään rapsuttamassa. Raju jaksaa aina venytellä, kun sitä rapsutetaan rinnasta ja tuoda nenänsä suukoteltavaksi.

Arki koiranpennun kanssa

Ihan rehellisesti sanottuna en ole koskaan tavannut koiranpentua, joka olisi samaan aikaan ärsyttävä, itsepäinen, rohkea ja hullu, mutta samalla niin suloinen ja viattoman oloinen. Hilla on nyt 13 vko ja sen rohkeus alkoi hämmästyttää jo sen saapuessa. Se uskaltaa helposti lähteä kotona pois ihmisten luota, eikä muuten palaa jos joku ei koiraa kutsu. Kiinni saaminen on vaihtelevasti helppoa ja vaikeaa. Joskus Hilla tulee kutsusta luokse, joskus se jää vain tuijottamaan ja lopulta lähtee poispäin. Leluja heittelemällä sen saa helposti luokse ja kiinni, kunhan lelut ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jos vinkuvaa palkintolelua ei löydy, kelpaa leikkeihin myös kumpparit, erilaiset harjat, kävyt, oksat, Helyn flexi ja maalarinteipistä muodostuneet pallot (jotka se löysi nurmikolta maalauksen jälkeen). Mielikuvistusta siis riittää.

Pari kertaa Hilla on päässyt heinäpellolle ja metsään juoksemaan, mutta niistä en tiedä yhtään sen enempää sillä en ole mukaan lähtenyt (tai päässyt, miten vain). Ihan hyvin on kuitenkin ilmeisesti mennyt, koira saatu kiinni ja väsytettyä niin ettei sitä pariin tuntiin näy kopin ulkopuolella.

Rajusta on muodostunut Hillalla mukava leikkikaveri. Ne touhottavat keskenään vain häkki välissä häiritsemässä. Tassut halkovat ilmaa, kun ne pujahtavat vähän väliä kaverin häkkiin. Hilla ei oikein ymmärrä, että Raju yrittää saada sen häkistä kaikki mielenkiintoiset kapulat leikkiäkseen niillä. Mm. Hillan kuminen puruluu on nyt Rajun omaisuutta sillä se ei pysynyt sitten millään oikealla omistajallaan. Rajulle siitä näytti olevan enemmän iloa, joten se on nyt sitten sen. Muutenkin Raju kaipaisi vähän enemmän aktiviteettejä, onneksi Hilla jaksaa pitää sille seuraa.

Pari kertaa olemme pikkuveljeni kanssa lähteneet lenkille niin, että toisella on Hely, toisella Hilla. Ne lenkit alkavat sujua pikku hiljaa paremmin, kunhan Hely pääsee menemään flexissä edellä. Hillaa tietenkin harmittaa, kun ei pääse kaverin rinnalle juoksemaan ja vetää hullun lailla. Vetämisen vuoksi laitoin sille Helyn vanhat valjaat, jotka osoittautuvat suurin piirtein sopiviksi. Kaulapannan kanssa se onnistuu vain kuristamaan itsensä, jos Hely on lenkillä mukana. Jos teillä on vinkkejä miten vetämisen saa kitkettyä pois, otan ehdotuksia vastaan. Se, että pysähdyn ja odotan koiran ottavan kontaktia minuun, ei kerta kaikkiaan toimi. Hilla pitää vain hihnan kireällä ja kun se kyllästyy, se lähtee vastakkaiseen suuntaan ja kiskoo taas sinne. Myöskään se, että vaihdan aina suuntaa, kun hihna kiristyy, ei toimi. Hilla stoppaa eikä suostu liikkumaan muuta kuin siihen suuntaan mihin oltiin aluksi menossa. Joten olisin erittäin kiitollinen, jos joku keksisi ratkaisun miten tuon puupään saa opetettua kunnon kansalaiseksi!

Pienien ongelmien lisäksi oli tietenkin vähän suurempikin ongelma. Emme ikinä saaneet varmuudella tietää mikä Hillalle tuli, mutta ainakaan se ei ole enää toistunut eikä toivottavasti enää toistukaan. Koko koira oli täynnä paukuroita, päässä ja jaloissa pahimmat. Viileä suihku ja sylissä rauhoittuminen auttoivat ja paukurat hävisivät pikku hiljaa. Sitten se oli ohi, ei oksentelua, ei edes kyökkimistä. Ei mitään enää sen jälkeen, mikä tietenkin oli vain hyvä juttu. Vanhempani veikkasivat paukuroiden olleen seurauksia jollekin allergialle, esimerkiksi ampiaisen pistolle. Se jäi kuitenkin täydeksi mysteeriksi.

Hillan paperit saapuivat vasta viime viikolla ja meille varmistui silloin Hillan lopullinen syntymäpäivä eli 19.4. Vähän ennen papereiden tuloa kasvattaja myös kertoi, että Hilla sai kuin saikin kennelnimen. Sen olettekin varmasti saaneet selville postauksesta joka tuli jo jokin aika sitten. Eräsuvun Hilla siitä sitten tuli, hieno nimi vai mitä?

Hilla on Helyn tavoin oleellinen osa tätä blogia ja sen kasvua ja kehitystä pääsette blogini kautta seuraamaan. Toivottavasti tulevaisuudessa voin kirjoittaa tämän kovapäisen ajokoiran olevan kova ja tajuttoman hyvä kettukoira. Sitä siltä toivotaan ja me voimme vain odottaa peukut pystyssä minkälaisen ketun ajajan isäni saa siitä koulittua!

 

Tähän loppuun vielä Rajusta sen verran, että olette ehkä huomanneetkin sen jääneen vähemmälle huomiolle blogissa. Sen elämä menee kuitenkin samaa viivaa mitä ennenkin ja päivitän taas pian senkin kuulumisia. Voisin myös tehdä vähän yhteistyötä isäni kanssa, jotta saataisiin Rajusta kuvia niin, ettei häkki kameran ja koiran välissä häiritsisi. Lähitulevaisuudessa tulossa siis kuulumisia Rajusta :)

Rytilammen laavu

Kävimme sunnuntaina 17.7. Simpsiöllä Rytilammen laavulla. Hely pääsi mukaan, vaikka ulkona olikin hieman lämmin. Hyvin sillä kuitenkin meni eikä malttanut millään pysähtyä kun halusin kuvata. Teimmekin äitini kanssa vähän yhteistyötä, äiti nappasi Helyn hihnana aina, kun pysähdyin kuvaamaan ja juoksin heidät sitten kiinni.

Rytilampi on pieni, nimensä mukaisesti lampi. Se on keskellä metsää ja sen ympäri menee polku. Polun varrella on pari nuotiopaikkaa sekä laavu, jossa me pysähdyimme paistamaan makkaraa. Helyn köytimme puuhun kiinni, jotta makkarat saivat olla rauhassa. Huutoahan siitä seurasi, mutta parin makkaransiivun jälkeen sekin taukosi.

Laavu oli hienossa paikassa, näkymä lammelle vain ei ollut ihan selvä vaan välissä oli pieniä koivuja ja muita risuja. Polut olivat vähän kivikkoisia, mutta saipahan hyppiä pitkin poikin. Polun varrella, aina siellä täällä oli penkki ja ns. taulu jossa oli esim. lyhyt esittely metsäkurjenpolvesta, jota vieressä saattoi kasvaa. Kokonaisuudessaan koko paikka oli hieno ja yllätyin miten läheltä meitä löytyykin noin hieno paikka. Ei aina tarvitse lähteä kauas pohjoiseen löytääkseen jotain hienoa. Sitä voi löytyä lähempää kuin osaa arvatakaan. Toki lappi on aina yhtä mykistä ja mahtava paikka. Mutta Simpsiötä voi suositella kaikille, jos sinne eksytte joskus lumettomaan aikaan, suosittelen kiertämään.

Sekä minulle ja äidilleni että Helylle tuotti iloa jättimäiset mustikat, joita polun vieressä kasvoi. Hely tunnetusti ihastui niihin niin paljon, että sain tosissani kiskoa sitä eteenpäin. Muuten reitillä ei ollut mitään Helyä pysäyttävää vaan se taivalsi reipasta tahtia eteenpäin.

Reissulta on vielä vaikka kuinka paljon kuvia, mutta esittelen niitä vaikka instagramissa, sillä tähän postaukseen en viitsi enempää tunkea. Edellisessä postauksessa on muuten video tältä kyseiseltä päivältä. :)