Vähän lyhyempi pätkä tänään. Tässä pätkässä ei puhuta koirista ollenkaan, vaan... No, lukekaa itse! :)
Joulukuun 7. päivä
Pureskelin
hermostuneena kynsiäni.
”Miksei se voi katsoa taakseen??”
kuiskasin hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kuuluvasti niin, että
Saaga kuuli. Ystäväni alkoi nauramaan.
”Hei rauhoitu nyt
Tinja, tämä on vain elokuva!” Saaga nauroi. Mulkaisin tätä
pahasti.
”Kauhuelokuva! Etkö löytänyt mitään muuta?”
valitin ja peitin kasvoni tyynyllä
”Tämä on ihan tylsä!”
Saaga väitti ja repi tyynyn kasvojeni edestä. Puuskahdin
vastalauseeksi ja otin toisen tyynyn. Saaga huokaisi, mutta naurahti
sitten.
”Meidän tyynyt kokevat Tinjan raa-an kohtelun”, Saaga
mumisi itsekseen nauraen. Laskin tyynyn salamannopeasti kasvoiltani
ja kohdistin sen Saagaan. Kauhuelokuva unohtui siinä sotiessa.
”Rauha!” Saaga
kiljui hetken taistelun jälkeen.
”Ei! Minä olen voitolla!”
nauroin ja heitin vielä kerran tyynyn Saagan päälle. Hengästyneenä
lysähdimme vierekkäin lattialle. Elokuva pyöri vieläkin
edessämme, mutta se ei kiinnostanut enää kumpaakaan meistä.
Hetken vain tuijotimme kattoa ja tasoitimme hengätystä. Sitten
Saaga hyppäsi ylös ja ojensi kätensä minulle. Tartuin käteen ja
Saaga hilasi minut ylös.
”Senkin herkkupeppu”, Saaga ähkäisi
saatuaan minut ylös. Läpsäisin tätä olkaan ja nauraen lähdimme
yläkertaan peittojen alle lämpimään.
”Saaga?” kysyin
hiljaa.
”Hmm...?” ystäväni mumisi ja npsti
päätään.
”Jutellaanko?” kysyin varovasti.
”Aavasta?”
Saaga kysyi vuorostaan.
”Ei vaan kaikesta muusta”, sanoin
ympäripyöreästi. En minäkään aina jaksanut koirista
puhua.
”Okei”, Saaga sanoi ja antoi minun kivuta hänen
viereensä peiton alle.
”Pian on joulu. Ja loma”, sanoin
aloittaakseni juttutuokiomme.
”Jep, ihana päästä koulusta
hetkeksi pois”, Saaga vastasi. Haukotus karkasi suultani.
”Pian
on yhteishaku... Mihin minä oikein haen”, valitin epätoivoisena.
Yhteishaku raastoi mieltäni, minulla ei ollut mitään tietoa
seuraavasta opiskelupaikasta.
”Älä stressaa sitä, olethan jo
miettinyt vaikka mitä vaihtoehtoja”, Saaga lohdutti. Katsoin
Saagaa ja nyökkäsin sitten huokaisten. Tottahan se oli.
”Mitä
sinä pelkäät?” kysyin äkkiä, vaihtaen täysin
aihetta.
”Pelkään? Menettämistä ja kipua”, Saaga sanoi
ihmetellen. Tuijotin huoneen lattiaa ja sanoin sitten: ”Minä
pelkään kuolemaa. Ja yksin jäämistä”.
”Miksi pelkäät
kuolemaa?” Saags kysyi.
”Kun ei tiedä miten kuolee. Ja mitä
sen jälkeen tapahtuu...” kuiskasin.
”Ei sitä kannata
pelätä, siihen on vielä aikaa. Elä hetkessä”, Saaga neuvoi ja
pyöräytti silmiään, ”kauhea klisee”. Naurahdin
vapautuneesti.
”Kliseet on keksitty siksi, että ne ovat totta”,
virnistin. Saaga irvisi ja nauroi: ”Mennäänkö nukkumaan?”
Nyökkäsin: ”mennään”. Kömmin lattialle ja vedin peiton
päälleni.
”Hyvää yötä”, toivotin hiljaa.
”Samoin”,
Saaga vastasi. Suljin silmäni ja kävin keskusteluamme läpi kerta
toisensa jälkeen. Tajusin, että kyllä minäkin pelkäsin
menettämistä. En vain halunnut myöntää sitä. Pelkääminen oli
monen mielestä säälittävää, niistä ei juuri koskaan puhuttu.
Mutta oltuani niin lähellä Aavan menettämistä, siitä oli tullut
pelko. En halunnut menettää jotain sellaista mitä halusin suojella
kaikelta. Oliko Aava minulle rakas? Totta kai! Hätkähdin, en ollut
edes ajatellut asiaa. Miten se tuntui niin itsestäänselvyydeltä.
Tosi hyvä teksti! Tuleekohan näitä viä, täällä innokas lukija ;)
VastaaPoistaOi kiitos! :) jouluaattoon asti tulee, eli koko kalenterin ajan :)
Poista