Koko ajan jouluaatto lähestyy! Nyt voin jo varmasti luvata teille jouluaaton my dayn. Yritän saada sen jopa samanpäivän aikana blogiin.
Onko muilla kuin minulla joulufiilis vähän hukassa? Ehkä pari jouluelokuvaa auttaa tähän ongelmaani!
Joulukuun 21. päivä
Niiskuttaen
seurasin huoneeni ikkunasta, kun isä lähti hakemaan Aavaa häkistä.
Isäni katosi nurkan taakse, eikä kestänyt kauaakaan, kun Aava
juoksi nurkan takaa etuovelle.
”Sehän on oppinut jotain”,
pärskähdin itkuisena. Itkusta huolimatta pieni naurahdus karkasi
huuliltani. Kuulin sisälle asti isän karjaisevan koiranpennun
nimen. Näin Aavan ponkaisevan portailta alas ja viilettävän
takaisin nurkan taakse. Pian se tuli kuitenkin takaisin. Isän
kanssa. Isä kantoi sen auton takapenkille ja laittoi oven kiinni.
Silmäni kostuivat uudelleen ja maisema pihalla alkoi näyttää
utuiselta. En edes aikonut pyyhkäistä kyyneleitä silmiltäni vaan
annoin itkun tulla. Ei sitä voinut estääkään. Viimeinen kuva
Aavasta oli isän sylissä. Utuisesti näin vielä isän nousevan
autoonsa ja ajavan pois pihasta.
”Minä yritin, ihan tosissani
yritin. Ja epäonnistuin”, pärskin itkien. Ei mennyt ihan niinkuin
piti. Olin kuvitellut vanhempieni pitävän koiran kaikesta
huolimatta. Eilinen oli tullut iskuna vasten kasvoja.
”Hei hei
ihana Aava”, kuiskasin vielä ja siirryin ikkunalta sängylleni.
Voisin vaikka laskea uudelleen ne kattoon käytettyjän naulojen
lukumäärän. Eihän minun tarvinnut enää vielä koiraakaan
pihalle, kuurata mattoja, imuroida tai tarpoa lumihangessa.
”Yksi, kaksi,
kolme”, laskin hitaasti, ”kaksikymmentäneljä,
kaksikymmentäviisi...” Hätkähdin kuullessani jonkun tulevan
sisään. Hiljenin, mutta jatkoin laskuja hiljaa mielessäni.
Kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän... Äiti rykäisi.
Jatkoin laskujani. Kaksikymmentäkahdeksan...
”Tinja”, äiti
sanoi ja tuli viereeni sängylle makaamaan. Kaksikymmentäyhdeksän,
kolmekymmentä...
”Mitä teet?” äiti kysyi minua tarkkaillen.
Kolmekymmentäyksi. Äiti huokaisi ja katsoi minua vaativasti.
”Kuule
Tinja”, äiti aloitti ja odotti hetken vastaustani, mutta kun sitä
ei kuulunut, hän jatkoi: ”Meillä kaikilla oli hieno kuukausi.
Aava toi paljon iloa tänne. Ja no, sitä harmia myös... Joka
tapauksessa tämä joulukuu on ollut aivan uskomattoman upea!”
Ahaa. Mielessäni mietin, miksi vanhempani sitten päättivät luopua
Aavasta. Jatkoin laskuani, kolmekymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme...
”Tinja hei, ihan
oikeasti. Älä ole lapsellinen”, äiti sanoi kättäni puristaen.
Silmiäni pyöräyttäen jatkoin laskemista. Mihinkähän minä
oikein jäin.
”Nyt Tinja! Ihan tosi, Aava lähti, hyväksy se!
Tule alakertaan”, äiti komensi hermostuneena. En pystynyt olemaan
enää hiljaa.
”Kuvittele miltä sinusta tuntuisi, jos joku
veisi sinulta minut pois. Tämä on sama asia”, tokaisin ilkeästi
ja käänsin äidille selkäni. Äiti oli hiljaa. Kuulin hänen
silittävän ryppyjä päiväpeitostani sanattomana.
”Se ei ole sama
asia”, äiti sanoi vielä hiljaa ja lähti huoneesta. Hän sulki
oven hiljaa perässään, jättäen minut laskemaan.
Kolmekymmentäneljä, kolmekymmentäviisi,
kolmekymmentäkuusi.
”Elämäni hirvein päivä”, sanoin
hiljaa ääneen ja kirkoin peitot pääni päälle. Toivottavasti
joulu olisi pian ohi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti