Joulukalenterin 11. luukku

Huppista heijaa! Tämä kouluviikko on nyt ohi ja ensi maanantaina starttaa viimeinen kouluviikkoa, näin se aika vain kuluu. Bongasin jopa sääennusteista pakkasviikkoa, saa nähdä miten käy!

Joulukuun 11. päivä

Huomenna olisi jo 12. päivä. Joulukuun puoliväli. Hypähdin sängystä ylös innoissani ja kiirehdin joulukalenterin luo. Yksitoista, yksitoista, yksitoista... Missä se on?? Aa tuossa! Vedin paperin auki ja otin pienen suklaan käteeni. Tonttu. Hymähtäen laitoin sen suuhun ja imeskelin koko matkan alakertaan. Aavaa en ollut nähnyt koko aamuna, joten oletin sen olevan jo alakerrassa. Siellähän se olikin, keittiössä äidin pienenä apulaisena. Tai tarkemmin katsottuna ainoastaan vaivana.

”Huomenta!” tervehdin pirteänä.

”Huomenta vain Tinja. Olisitko kiltti ja päästäisit tuon koiran nyt pihalle?” äiti sanoi kärsimättömänä. Ähkäisten istahdin pöydän ääreen.

”Ihan pian, kauhea nälkä!” valitin ja kutsuin Aavan luokseni. Se vilkaisi vielä kerran herkullisia voileipiä, mutta hypähti sitten luokseni.

”Kuules neiti, nuo leivät ovat minulle. Sinä saat aivan toista ruokaa”, selitin koiralle. Tätä ei kiinnostanut minun puheeni. Leivät houkuttelivat liikaa. Nappasin yhden käteeni ja haukkasin palan. Aavaakin alkoi kiinnostamaan.

”Älä luulekaan!” tuhahdin haukaten toisen palan. Kerjäävät silmät tapittivat minua koko aamupalan ajan, mutta pidin pintani enkä anatanut edes kurkunsiivua koiralle. Join maitolasini tyhjäksi ja ponkaisin ylös. Kumarruin Aavan eteen.

”Nyt on sinun vuorosi”, sanoin ja työnsin koiraan hellasti kohti pesuhuonetta. Aava tajusi vinkin ja pinkoi menemään niin kovaa vauhtia, että eteisen matto liukui toiseen päähän huonetta. Päätäni pyöritellen suoristin ensin maton ja kävelin sitten koiran perässä pesuhuoneeseen. Voihan koiranruoka.

”Saaga!” huusin koulun portilta nähnyäni ystäväni. Saaga käänsi päänsä ja alkoi heiluttamaan kättänsä. Riensin hänen luokseen ja halasin pikaisesti.

”Arvaa mitä!” sanoin hieman liian kovaäänisesti.

”No?” Saaga kysyi innoissaan.

”Aava sotki eilen naapurin jouluvalot”, naurahdin irvistäen. Ystäväni ilme venähti. Hänen iloinen hymynsä oli kadonnut.

”Ei se nyt noin vakavaa ole”, nauroin hänelle ja aloin selittää eilistä. Saaga kuitenkin keskeytti minut lähes samantien.

”Okei”, tämä vain tokaisi ja käänsi minulle selkänsä.

”Mitä?” ihmettelin seuratessani Saagan loittonevaa selkää. Näin hänen pysähtyvät pari muun kaverinsa luokse. Saaga ei enää edes vilkaissut minua. Mikä hänelle oikein tuli? Saagahan oli paras ystäväni! Vai oliko? Pettyneenä käänsin katseeni ja kävelin koulun ovista sisään. Olisin koko päivän yksin.

Yritin keskittyä tunnilla parhaani mukaan, onnistumatta. Mietin mikä Saagaa oikein vaivasi. Revin huomaamattani kumiani pieniksi paloiksi tuijottaen liitutaulua.

”Mitä ajattelit noilla kuminpaloilla tehdä?” opettaja tiedusteli varoittavasti.

”Häh? Een mitään”, sanoin hätääntyneesti. Koko luokkamme alkoi nauraa.

”Jospa kuitenkin laittaisit nuo roskat vain roskikseen ja alkaisit tehdä tehtäviä”, opettaja tokaisi. Istuin hämmentyneenä paikoillani monen minuutin ajan tajuamatta tilannetta. Kuulin vain, kun kaikki nauroivat, Saaga mukaan lukien. Tuijotin tätä hämmästyneenä ja avuttomana.

”Eli Tinja haluaa mieluummin merkinnän, selvä”, opettaja tokaisi, käveli pöytänsä luo ja kirjoitti jotain vihkoonsa. Merkintä? Minulle? Katsoin edelleen tirskuvaa Saagaa. Hän ei ollut ikinä ennen nauranut minulle pilkkaavasti, hänhän oli ystäväni. Laskin katseeni ja otin kynän käteeni. Aloin hiljaisena tehdä tehtäviäni. Kuulin vieläkin muiden tirskuvan ja kuiskivan minusta. Minulla alkoi kiehua yli.

”Turvat tukkoon jo senkin pässit!” ärähdin vihaisena.

”Tinja ja muut!” opettaja karjaisi ja suoristi selkänsä, ”nyt jokainen hiljaa, tai saatte kaikki merkinnän!” Luokkamme hiljeni kuin taikaiskusta.

”Hei Saaga”, huudahdin koulun loputtua. Edelläni kävelevä Saaga pysähtyi, mutta ei kääntynyt katsomaan minua. Rintaani pisti inhottavasti Saagan käytös. Kävelin hänet nopeasti kiinni.

”Mikä sinulla on?” kysyin varovasti. Saaga katsoi minua ilmeettömänä. Katsoin tätä yhtä tiiviisti, kuin hän minua.

”En jaksa kuunnella enää koirajuttujasi”, Saaga toikaisi ja huokaisi, ”Okei, Aava on ihana ja ymmärrän, että ensimmäinen koira on hieno juttu, mutta...”

”Mutta mitä?” kysyin epävarmasti. Saaga katsoi minua epäröiden.

”Eihän se ole varmaa, että se jää sinulle”, Saaga sanoi nopeasti ja lähti kävelemään äkkiä pois. Suuni loksahti auki. Huultani purren lähdin puolijuoksua kotia kohti. Oliko Saaga enää ystäväni? En uskonut, että hän halusi.